Antje Rávik Strubel
Antje Rávik Strubel on Saksan Potsdamissa asuva kirjailija. Hän on kirjoittanut kahdeksan proosateosta sekä esseistisiä matkakertomuksia ja saanut työstään useita palkintoja, viimeksi 2019 palkinnon Preis der Literaturhäuser. Strubel on toiminut opettajana Leipzigin kirjallisuusinstituutissa ja oli ensimmäinen residenssikirjailija, joka sai kutsun Helsingin yliopiston tutkijakollegiumiin Helsinki Collegium for Advanced Studies vuonna 2012. Hän on kääntänyt Joan Didionin ja Lucia Berlinin teoksia englannista saksaksi. Elo-/syyskuussa 2019 hän työskentelee neljän viikon ajan Goethe-Institutin kutsumana residenssikirjailijana Helsingissä.
Antje Rávik Strubel: Suomen-päiväkirja
Minä puhun sinulle unohduksesta
tulevaisuudesta muistin,
kaikki toistuu eikä toistu,
minä puhun unohduksen vesistä,
minä annan muistin olla,
ja se on toinen.
Sanon rakastettuni, kaivattu;
ja hän on mennyt. Ja hän on täällä.
tulevaisuudesta muistin,
kaikki toistuu eikä toistu,
minä puhun unohduksen vesistä,
minä annan muistin olla,
ja se on toinen.
Sanon rakastettuni, kaivattu;
ja hän on mennyt. Ja hän on täällä.
Mirkka Rekola
Täällä minä olen vajaan seitsemän vuoden jälkeen. Unohduksen vedet eivät olet huuhtoneet kaupunkia pois, peittäneet alleen Helsinki-fiilistäni, joka liittyy vain ja ainoastaan tähän kaupunkiin, johon sain tutustua syksyllä ja talvella vuonna 2012. Pian jo tunnistan asioita. Sataa.
Kun ohitan Suomenlinnan laivassa, jolla saavun Tukholmasta, aallot läiskyvät piiskaavassa sateessa punertavia kallioita vasten. Itämeri läiskyy kaupunginkeskustassa satamanmuureja vasten, pisaroi vihreän raitiovaunun ikkunaruuduille, keinuttaa pieniä purjeveneitä, joista myydään silakoita ja savulohta. Saaristosta ei ole isoa vastusta avomereltä puhaltaville puhureille. Ne iskevät rajusti paraatikadulle, Esplanadille, ja ajavat ihmiset kalliisiin kahviloihin, Strindbergiin tai Kappeliin, jossa cappuccino maksaa viisi euroa ja pikkuruinen kakkupala kahdeksan, kirjoitin silloin. Muistot ovat tuoreita, on helppo liittää kuvat sulavasti yhteen, mutta siihen tämä kaupunki tarjoaakin parhaat edellytykset: täällä ajat sulautuvat yhteen.
Jo viimeksi mieleen muistui usein lapsuus. Jokin tuttu tuoksu, maisema, jota ei ollut kunnostettu, neonvalojen välke ravintolan nimessä, liikkeiden kyltit, jotka eivät hevin innosta astumaan sisään. Viimeksi asuin Leppävaarassa elementtitalossa, jossa oli lasitettu parveke, niin kuin lapsenakin, nyt asun kerrostalossa, jonka simppeli käytännöllisyys muistuttaa Potsdamissa sijaitsevaa opiskelija-asuntolaa DDR:n ajoilta. Silti samankaltaisuudet häilyvät, vertailupohja horjuu.
Ehkä lapsuusmuistumien herääminen ei johdu niinkään tunnistamisen illuusiosta vaan pikemminkin menneisyyden läsnäolosta kaupungin nykyisyydessä. Jos jokin yhteiskuntajärjestys ei ole enää ajankohtainen, sitä ei revitä juuriltaan kuten Potsdamissa, jossa poistetaan pieninkin kivi, jonka sosialistinen vasara on iskenyt paikalleen – jotta sen jälkeen päästään pystyttämään museo, jossa tuota kiveä voi sitten tarkastella.
Aika ja sen riento, historia ja sen sivujen kääntyminen, se kaikki näkyy Helsingissä. Purkamiseen ja raivaamiseen ei ole joko intoa tai tarvetta. Kaunis ja ruma saavat olla rinnatusten: kansallisromantiikan palatsin rinnalla seisoo teräksestä ja lasista tehty nykytaiteen museo. Keskustassa upea rantabulevardi ja sitä vastapäätä voimala. Rautatieaseman, tuon jugendtyylin kruununjalokiven, julkisivun lyhdynkantajien taustalla harmaanruskeita betoniharkkoja. Vieri vieressä kimaltelevaa globaalin maailman chiciä ja rosoista viisikymmentäluvun designia, uudisrakentamista ja historiallisia laitumia.
Todisteita on näkyvillä yhtä lailla pitkältä Ruotsin vallan kuin Venäjän-herruudenkin tai myöhemmältä Neuvostoliiton ajalta. Muistomerkit pysyvät. On patsaita venäläisistä tsaareista, ruotsalaisista aatelisista ja saksalaisista sotilaista, on muistomerkkejä, joita on pystytetty suomalais-venäläiselle ystävyydelle, maailmanrauhalle ja hukkuneelle merimiehelle. Tämän kaupungin arkkitehtuuri tekee muistamisesta helppoa, koska arkkitehtuuri on avointa. Koska se ei ahdistu ristiriidoista. Vanhahtava raitiovaunu yhdistää ristiriidat vaivatta toisiinsa.
Ja syksyllä, kun rumuus ja kauneus erottuvat entistä selvemmin harvalehtiseksi käyvien puiden takaa, rakennukset ja muistomerkit verhoutuvat koivujen kovaan keltaisuuteen. Ja katse pysähtyy hetkeksi. Ja kaikki on ja pysyy. Niin kävi seitsemän vuotta sitten, ja niin käy varmaan tänäkin vuonna. Ja ensi vuonna. Vain vesi, tuo alati läsnä ja kaikkialla oleva voima, voi jonakin päivänä pestä ja huuhtoa erot mennessään.
Antje Rávik Strubel
Suomentanut: Helen Partti
Yli miljoona suomalaista kuuluu urheiluseuraan.
Mutta vähintään kaksi kertaa useampi pitää huolta kunnostaan ilman seuraa.
Roman Schatz
En tunne toista suurkaupunkia, jossa ulkona liikkuminen olisi yhtä helppoa kuin Helsingissä. Luonto ei ole pelkästään jotain kaunista ja siten kaupungin täysivertainen jäsen. Se ymmärretään aktiivisen oleilun ja urheilemisen paikkana.
Pyörällä minun ei tarvitse kulkea vilkkaasti liikennöidyillä kaduilla, vaikka niitäkin reunustavat pyörätiet, jotka jaetaan jalankulkijoiden kanssa. Voin ihailla vaihtoehtoisilla reiteillä uskomattoman kauniita rantoja, pujotella pikku metsiköiden ja puistojen läpi ja olla silti vielä keskustassa. Jalankulkijoillekin on tarjolla vaihtoehtoja ja hiekka- ja sorateitä juoksijoille, kuten minulle, joiden niveliä asfaltti koettelee. Uimareille on rantoja. Voimailuakin voi harjoittaa ulkoilmassa. Ulkokuntoilulaitteita on kaikkialla ja kaikkien vapaassa käytössä, niitä on rannoilla, urheilukenttien reunoilla, metsiköissä ja skeittipuistojen vieressä. Historialliset laiteversiot, joissa voi punnertaa kolmeen eri painoluokkaan jaettuja puupalkkeja, ovat saaneet rinnalleen moderneja laitteita, joissa ei ole liikuntasaleista tuttuja painoja, mutta joita suolapitoinen ilmanala ei myöskään ruostuta tai tahmaa. Laitteissa painetaan, vedetään, työnnetään ja punnerretaan vain oman kehon painolla.
Olen ollut puolitoista viikkoa jatkuvasti ulkona.
Jotkut lenkkeilijät vilkuilivat minua alussa kummallisesti. Luulin, että syy oli aurinkolaseissani. Sangoissa lukee Aperol Spritz. Sain lasit ilmaiseksi Viking Linen aurinkokannen Aperol Spritz -baarista, vaikka tilasin Lapin Kultaa, ja käytän niitä paremman puutteessa, koska urheilulasini tipahtivat leijalautaillessani Gotlannin edustalla Itämereen eikä meri ole vielä huuhtonut niitä Kaivopuiston rannalle. Kyse ei ollut kuitenkaan laseista. Olin automaattisesti tervehtinyt lenkkeilijöitä. Täällä ei tervehditä. Ensinnäkin siinä olisi jo ihan liikaa kommunikaatiota, toiseksi jos pitäisi moikkailla koko ajan, juoksemisesta ei tulisi yhtään mitään, koska, kolmanneksi, jokainen lenkkeilee pysyäkseen kunnossa talven hiihtokelejä varten. Ja jos joku ei lenkkeile, hän ihan varmasti sauvakävelee, pyöräilee, ui tai meloo. Illansuussa ja viikonloppuisin puolet kaupunkia lähtee vahvistamaan ruumiinkuntoaan. Se tapahtuu ilman väentungosta ja mekkalaa, periaatteessa niin äänettömästi, että alussa luulin unohtaneeni korvatulpat korviin uinnin jälkeen. Vaatteilla ei ole niin väliä, tärkeintä on, että ne ovat käytännölliset; täällä ollaan kyllä merenrantakaupungissa muttei Kaliforniassa, jossa lenkille uskaltautuu vasta, kun lihakset ovat esittelykunnossa ja huolellisesti manikyroidut, kauttaaltaan päivettyneet vartalot verhottu sesonginmukaisiin, ihoa myötäileviin väreihin. Täällä housut lököttävät tai ovat lyhyet, vartaloita on joka lähtöön ja niiden päivetys on aika vähäistä, joillakin on päällään märkäpuku. Niitä käyttävät kestävyysuimarit, useimmiten naiset, jotka uivat Seurasaarta ympäri ilmatäytteistä, kirkasväristä poijua perässään vetäen, jotta eivät jäisi ohi porhaltavien moottoriurheilijoiden jalkoihin, jotka treenaavat todennäköisesti moottorikelkkailua varten. Verkkaisesti läiskähtävät kroolaajan kädet veteen.
Kun minulta kysytään, miten vietän aikaani Helsingissä, en koskaan tiedä, mitä vastaisin. Goethe-Institut ei maksa minulle ulkona riekkumisesta. (Olen kuitenkin lukenut, että runsasta ulkoilua pidetään Suomessa luonteenlujuuden merkkinä.) Annan virran viedä, sanon.
Sillä tapaa päädyin Leppävaaraan, Goethe-Institutilta lainaamallani pyörällä, joka ei tosin ole kovin sporttinen. Muut tunnistavat sen heti saksalaiseksi tarroista, joissa lukee Drahtesel (fillari), Schlafmütze (unikeko) tai Doppelgänger (kaksoisolento). Se on hölmöä, sillä saksan kieli ei ole cool (siitä enemmän seuraavassa blogissa).
Asuin Leppävaarassa seitsemän vuotta sitten. Ei mikään kaunis paikka. Elementtitaloja, todennäköisesti kahdeksankymmentäluvulta, lähiö, johon nyt istutetaan kerrostaloja, täynnä identtisiä julkisivuja, anonyymejä sisäänkäyntejä vetoisissa kuiluissa, joita sade ja lumi piiskaavat lokakuusta lähtien, toisella puolella kulkee monikaistainen pikatie ja toisella moniraiteinen junarata. Tosin asukkaiden tarvitsee vain alittaa pikatie, kun he jo ovat merenrannalla, historiallisilla niityillä, kaisloja kasvavien lahtien äärellä, paikoissa, joissa voi lenkkeillä, sauvakävellä, pyöräillä, hiihtää ja jopa tarkkailla lintuja. Puisilla tähystyspaikoilla pyörii runsaasti harrastajaornitologeja, koska monia harvinaisia lintulajeja kerääntyy aivan kerrostalojen takana oleville kaislavyöhykkeille niiden valmistautuessa pitkänmatkanlennoilleen (jopa linnut ovat täällä kestävyysurheilijoita).
Kun toisella puolella alittaa junaraiteet, päätyy metsään. Minä ainakin kuvaisin metsäksi tuota graniitin päällä olevaa saarta, jossa kasvaa mäntyjä, koivuja, kuusia ja mustikoita. Suomalaisille se lienee pelkkä puistonjatke, jossa voi urheilla. Siellä on teitä ja valaistuja ratoja, ei niinkään siksi, että joskus siellä on ollut panssarilevyjä, vaan koska radat on tehty varta vasten pyöräilyä, lenkkeilyä ja hiihtämistä varten ja niin hartaasti luontoa suojellen, että luulin edellisellä kerralla, talvella, tekovalossa ylä- ja alamäissä, olevani metsässä yksin, mikä ei, kuten edellä kirjoitin, pitänyt ollenkaan paikkaansa.
Kun mielessä väikkyy kuva siististä, oiotusta ja vilkkaassa käytössä olevasta saksalaisesta maisemasta, tuollainen metsä, jollaisia täältä löytyy kaikkialta asutuksen lomasta, vaikuttaa luonnonvaraiselta. Rönsyileviä kasveja, pitkäksi hujahtaneita palsameita, polvenkorkuisia muurahaiskekoja, suloisenpehmeitä sammalmattoja, ja sitten risahdus, aivan kuin metsäkauris liikkuisi pensaikossa: onko sellainen paikka oikeasti vielä kaupunkia? Kun olin juossut jonkin aikaa reipasta vauhtia villinä rehottavaa joenviertä pitkin, ohittanut juurakkoisella polulla metsään hakatun linjaston, jossa seisoi jättimäisiä sähköpylväitä, jossakin huusi lapsi. Kulman takaa näkyi talo, ja sitten metsästä kuoriutui lähiö, joka oli mitä idyllisin, jos unohti sähkölinjan: Hämevaara.
Sen verran tiedän jo nyt, ettei minun tarvitse kantaa huolta ulkoilma-aktiviteeteistani. Alexandra Stang Goethe-Institutista kertoi vastikään, että kirjastoista voi lainata kirjojen lisäksi myös suksia. Taivaallista. Jopa lukemisen voi yhdistää tässä maassa leikiten urheiluun.
Antje Rávik Strubel
Suomentanut Helen Partti
Mutta vähintään kaksi kertaa useampi pitää huolta kunnostaan ilman seuraa.
Roman Schatz
En tunne toista suurkaupunkia, jossa ulkona liikkuminen olisi yhtä helppoa kuin Helsingissä. Luonto ei ole pelkästään jotain kaunista ja siten kaupungin täysivertainen jäsen. Se ymmärretään aktiivisen oleilun ja urheilemisen paikkana.
Pyörällä minun ei tarvitse kulkea vilkkaasti liikennöidyillä kaduilla, vaikka niitäkin reunustavat pyörätiet, jotka jaetaan jalankulkijoiden kanssa. Voin ihailla vaihtoehtoisilla reiteillä uskomattoman kauniita rantoja, pujotella pikku metsiköiden ja puistojen läpi ja olla silti vielä keskustassa. Jalankulkijoillekin on tarjolla vaihtoehtoja ja hiekka- ja sorateitä juoksijoille, kuten minulle, joiden niveliä asfaltti koettelee. Uimareille on rantoja. Voimailuakin voi harjoittaa ulkoilmassa. Ulkokuntoilulaitteita on kaikkialla ja kaikkien vapaassa käytössä, niitä on rannoilla, urheilukenttien reunoilla, metsiköissä ja skeittipuistojen vieressä. Historialliset laiteversiot, joissa voi punnertaa kolmeen eri painoluokkaan jaettuja puupalkkeja, ovat saaneet rinnalleen moderneja laitteita, joissa ei ole liikuntasaleista tuttuja painoja, mutta joita suolapitoinen ilmanala ei myöskään ruostuta tai tahmaa. Laitteissa painetaan, vedetään, työnnetään ja punnerretaan vain oman kehon painolla.
Olen ollut puolitoista viikkoa jatkuvasti ulkona.
Jotkut lenkkeilijät vilkuilivat minua alussa kummallisesti. Luulin, että syy oli aurinkolaseissani. Sangoissa lukee Aperol Spritz. Sain lasit ilmaiseksi Viking Linen aurinkokannen Aperol Spritz -baarista, vaikka tilasin Lapin Kultaa, ja käytän niitä paremman puutteessa, koska urheilulasini tipahtivat leijalautaillessani Gotlannin edustalla Itämereen eikä meri ole vielä huuhtonut niitä Kaivopuiston rannalle. Kyse ei ollut kuitenkaan laseista. Olin automaattisesti tervehtinyt lenkkeilijöitä. Täällä ei tervehditä. Ensinnäkin siinä olisi jo ihan liikaa kommunikaatiota, toiseksi jos pitäisi moikkailla koko ajan, juoksemisesta ei tulisi yhtään mitään, koska, kolmanneksi, jokainen lenkkeilee pysyäkseen kunnossa talven hiihtokelejä varten. Ja jos joku ei lenkkeile, hän ihan varmasti sauvakävelee, pyöräilee, ui tai meloo. Illansuussa ja viikonloppuisin puolet kaupunkia lähtee vahvistamaan ruumiinkuntoaan. Se tapahtuu ilman väentungosta ja mekkalaa, periaatteessa niin äänettömästi, että alussa luulin unohtaneeni korvatulpat korviin uinnin jälkeen. Vaatteilla ei ole niin väliä, tärkeintä on, että ne ovat käytännölliset; täällä ollaan kyllä merenrantakaupungissa muttei Kaliforniassa, jossa lenkille uskaltautuu vasta, kun lihakset ovat esittelykunnossa ja huolellisesti manikyroidut, kauttaaltaan päivettyneet vartalot verhottu sesonginmukaisiin, ihoa myötäileviin väreihin. Täällä housut lököttävät tai ovat lyhyet, vartaloita on joka lähtöön ja niiden päivetys on aika vähäistä, joillakin on päällään märkäpuku. Niitä käyttävät kestävyysuimarit, useimmiten naiset, jotka uivat Seurasaarta ympäri ilmatäytteistä, kirkasväristä poijua perässään vetäen, jotta eivät jäisi ohi porhaltavien moottoriurheilijoiden jalkoihin, jotka treenaavat todennäköisesti moottorikelkkailua varten. Verkkaisesti läiskähtävät kroolaajan kädet veteen.
Kun minulta kysytään, miten vietän aikaani Helsingissä, en koskaan tiedä, mitä vastaisin. Goethe-Institut ei maksa minulle ulkona riekkumisesta. (Olen kuitenkin lukenut, että runsasta ulkoilua pidetään Suomessa luonteenlujuuden merkkinä.) Annan virran viedä, sanon.
Sillä tapaa päädyin Leppävaaraan, Goethe-Institutilta lainaamallani pyörällä, joka ei tosin ole kovin sporttinen. Muut tunnistavat sen heti saksalaiseksi tarroista, joissa lukee Drahtesel (fillari), Schlafmütze (unikeko) tai Doppelgänger (kaksoisolento). Se on hölmöä, sillä saksan kieli ei ole cool (siitä enemmän seuraavassa blogissa).
Asuin Leppävaarassa seitsemän vuotta sitten. Ei mikään kaunis paikka. Elementtitaloja, todennäköisesti kahdeksankymmentäluvulta, lähiö, johon nyt istutetaan kerrostaloja, täynnä identtisiä julkisivuja, anonyymejä sisäänkäyntejä vetoisissa kuiluissa, joita sade ja lumi piiskaavat lokakuusta lähtien, toisella puolella kulkee monikaistainen pikatie ja toisella moniraiteinen junarata. Tosin asukkaiden tarvitsee vain alittaa pikatie, kun he jo ovat merenrannalla, historiallisilla niityillä, kaisloja kasvavien lahtien äärellä, paikoissa, joissa voi lenkkeillä, sauvakävellä, pyöräillä, hiihtää ja jopa tarkkailla lintuja. Puisilla tähystyspaikoilla pyörii runsaasti harrastajaornitologeja, koska monia harvinaisia lintulajeja kerääntyy aivan kerrostalojen takana oleville kaislavyöhykkeille niiden valmistautuessa pitkänmatkanlennoilleen (jopa linnut ovat täällä kestävyysurheilijoita).
Kun toisella puolella alittaa junaraiteet, päätyy metsään. Minä ainakin kuvaisin metsäksi tuota graniitin päällä olevaa saarta, jossa kasvaa mäntyjä, koivuja, kuusia ja mustikoita. Suomalaisille se lienee pelkkä puistonjatke, jossa voi urheilla. Siellä on teitä ja valaistuja ratoja, ei niinkään siksi, että joskus siellä on ollut panssarilevyjä, vaan koska radat on tehty varta vasten pyöräilyä, lenkkeilyä ja hiihtämistä varten ja niin hartaasti luontoa suojellen, että luulin edellisellä kerralla, talvella, tekovalossa ylä- ja alamäissä, olevani metsässä yksin, mikä ei, kuten edellä kirjoitin, pitänyt ollenkaan paikkaansa.
Kun mielessä väikkyy kuva siististä, oiotusta ja vilkkaassa käytössä olevasta saksalaisesta maisemasta, tuollainen metsä, jollaisia täältä löytyy kaikkialta asutuksen lomasta, vaikuttaa luonnonvaraiselta. Rönsyileviä kasveja, pitkäksi hujahtaneita palsameita, polvenkorkuisia muurahaiskekoja, suloisenpehmeitä sammalmattoja, ja sitten risahdus, aivan kuin metsäkauris liikkuisi pensaikossa: onko sellainen paikka oikeasti vielä kaupunkia? Kun olin juossut jonkin aikaa reipasta vauhtia villinä rehottavaa joenviertä pitkin, ohittanut juurakkoisella polulla metsään hakatun linjaston, jossa seisoi jättimäisiä sähköpylväitä, jossakin huusi lapsi. Kulman takaa näkyi talo, ja sitten metsästä kuoriutui lähiö, joka oli mitä idyllisin, jos unohti sähkölinjan: Hämevaara.
Sen verran tiedän jo nyt, ettei minun tarvitse kantaa huolta ulkoilma-aktiviteeteistani. Alexandra Stang Goethe-Institutista kertoi vastikään, että kirjastoista voi lainata kirjojen lisäksi myös suksia. Taivaallista. Jopa lukemisen voi yhdistää tässä maassa leikiten urheiluun.
Antje Rávik Strubel
Suomentanut Helen Partti
Kun luen, joka muu ajattelee minun puolestani.
Kun kirjoitan, käsi ajattelee puolestani.
Kun nukun, en kysy: olenko olemassa,
minä olen, ja tiedän, että en ole vapaa,
en voi pettää itseäni: näen unta.
Kun kirjoitan, käsi ajattelee puolestani.
Kun nukun, en kysy: olenko olemassa,
minä olen, ja tiedän, että en ole vapaa,
en voi pettää itseäni: näen unta.
Eeva-Liisa Manner
Saksan kieli ei ole cool. Sen kuulin, uskokaa tai älkää, Helsingin Saksalaisessa koulussa. Sielläkin oppilaat puhuvat mieluummin englantia kuin saksaa. Englanti on cool. Saksaa on puhuttava, koska vanhemmat niin haluavat. Ei sitä kukaan itse valitsisi. Tällaista minun ei pitäisi levitellä eteenpäin, ei varsinkaan netissä. Koko juttu voi nimittäin pahentua entisestään. Opettaja vaikutti kyllä melko epätoivoiselta. Saksalainen ylioppilastutkintokaan ei houkuttele enää ketään. Liian raskas, liian vähän digitaalisuutta, liian joustamaton verrattuna suomalaiseen tutkintoon, jonka saa uusia, mielellään tietokoneella, toisen tai kolmannenkin kerran, jos ensimmäisellä kerralla ei onnistanut.
Pakko myöntää: mitä paremmin Suomeen tutustun, sitä syvemmälle paitsioon Saksa ajautuu. Ulos pelikentältä. Suorastaan dinosaurusmaiseen kaukaisuuteen. Saksa on kuin vanha, ohjattavuutensa menettänyt tankkeri. Sen huomasin jo kesäjuhlassa, jonka Saksan suurlähetystö järjesti Kuusisaaressa kuvankauniilla paikalla veden ääressä. Kaksi kleinbussia portin edessä antoi osviittaa illan kulusta: toisessa näkyi thüringeniläisiä braatvursteja, jotka oli kärrätty kuulemma niin ja niin monen sadan metrin pituisena pötkönä niin ja niin monta sataa kilometriä dieselvetoisella kulkuneuvolla aina Jenasta asti. Sisätiloissa tieto varmistui: tarjolla oli braatvurstia, curryvurstia ja leberkäseä. Entä kasvissyöjät? Syökööt paistettuja perunoita!
Olen kuitenkin löytänyt jokaisesta suomalaisesta supermarketista braatvursteja, jotka eivät pelkästään maistu braatvursteilta, vaan ovat myös sennimisiä. Ei tarvitse siis edes osata suomea ostaakseen saksalaista paistettavaa ja säästääkseen samalla ilmastoa. Vuonna 2019 ei ole pakko esitellä Saksaa lihansyöjien maana siksi, että puuttuisi vaihtoehtoja (vaikka suurlähetystön mukaan kaiken Saksaan liittyvän pitääkin olla hyvin miehekästä). Suurlähetystöä ympäröivän maan marketeissa on tarjolla valikoima, joka onnistuisi Saksassa vain, jos Kaufland ja KaDeWe risteytettäisiin keskenään. Jopa täällä kaukana pohjolassa on kesäkurpitsoja ja tomaatteja.
Toinen kleinbus oli tuonut paikalle Saksan asevoimien soittokunnan kombon, joka soitteli somia viisuja pulleilla puhallininstrumenteillaan eikä poikennut piiruakaan ohjelmistostaan, ei silloinkaan, kun Suomen puolustusvoimien varusmiessoittokunnan pojat, jotka saivat koko palatsin rokkaamaan, halusivat rokata yhdessä heidän kanssaan. Lopussa yhteissoitto sujui, mutta saksalaisten viisut soitettiin kiltisti nuoteista, ja siihen oli suomalaisen laulajan tyytyminen. Miksi ihmeessä tehdä muutoksia, jos kerran samalla repertuaarilla on pärjätty aina Kohlin ajoista asti?! Ei sinänsä mitään perinteitä vastaan. Ne tuovat selkeyttä kaoottiseen elämään. Tuona iltana mieleeni muistui tosin SPD:n viimeinen iso juhlatilaisuus Straße des 17. Juni -kadulla. Sielläkin oli pelkkää braatvurstia ja olutta, musiikista vastasi puhallinorkesteri. Sen jälkeen puoluetta ei äänestänyt enää juuri kukaan.
Olen kirjailija. En haluaisi, ettei kouluissa kukaan enää valitse minun kieltäni. Olisin hyvin mielissäni, jos kotikonnuillani pantaisiin mitä pikimmin töpinäksi. Alkajaisiksi voisi hyvin ottaa mallia Suomesta.
Otetaanpa esimerkiksi vaikkapa ajan varaaminen lääkärille: Varaan ajan netistä kolmella klikkauksella tunnin päähän, valitsen haluamani minuuttimäärän ja lääkärin, eikä sitten mene kymmentäkään minuuttia, kun minut jo kutsutaan sisään.
Tai lenkkipolkuni varrella oleva langaton verkko, johon voin kirjautua. Tai kirjasto, jossa voin ommella vaatteita, juoda kahvia, tulostaa itse tehtyjä syntymäpäivälahjoja 3D-tulostimella, pelata tietokonepelejä, suunnitella ja tulostaa julisteita, löhöillä nurmella, kuunnella musiikkia ja, kyllä, lukea myös kirjoja; kirjasto, johon kaikilla on vapaa pääsy, joka on yhtä aikaa olohuone, työtila, kohtaamispaikka, ajattelutila, kahvila, tapahtumasali ja lastenlääkärin odotushuone? Loan, not own on tulevaisuuden motto.
Tämän täytyy olla unta!
Saksassa kirjastot, sikäli kun ne eivät ole yliopistojen yhteydessä, ovat poliitikkojen mielestä yhä paikkoja, joissa lääkärien vaimot voivat viettää aikaansa. Pölyttyneitä, katoamassa olevia laitoksia. (Vaikka lääkärien kotiin jäävät vaimothan ne ovat katoamassa tästä yhteiskunnasta.) Onko siis mikään ihme, että Saksassa on kuusi miljoonaa lukijaa vähemmän kuin kymmenen vuotta sitten? Onko ihme, että yhä useamman ihmisen päässä ei ole enää muuta kuin ruskeaa hämähäkinseittiä?
Täällä kirjastot ovat cool. Avoimia paikkoja kaikille.
Ei ole kielen vika, että saksa on uncool.
Antje Rávik Strubel
Suomentanut Helen Partti
HYVÄT LUKIJAT!
Sulkumerkkien käyttö on epävarman kertojan merkki. Minä olen käyttänyt sulkumerkkejä jo kolme kertaa. Siitä voitte päätellä että olen hyvin epä-. (Suoraan sanottuna liian varmat kertojat vaikuttavat minusta tunteettomilta. Eivätkö teistä?)
Sulkumerkkien käyttö on epävarman kertojan merkki. Minä olen käyttänyt sulkumerkkejä jo kolme kertaa. Siitä voitte päätellä että olen hyvin epä-. (Suoraan sanottuna liian varmat kertojat vaikuttavat minusta tunteettomilta. Eivätkö teistä?)
Vilja-Tuulia Huotarinen
Löyly kuuluu tästä lähtien aktiiviseen sanavarastooni. Se kuulostaa sanana juuri siltä, miltä tuntuu, kun astuu ulos saunasta. (Sammaltavat ällät yrittävät pitää pystyssä kahta hoippuvaa, höperöä vokaalia keskellään ja antavat sitten heikomman vokaalin kuitenkin pudota polvilleen!)
Löyly on passeli kuvaus höyrylle, joka leviää huoneeseen, kun vettä heitetään kuumille kiville. (Mitä suomalaisessa saunassa tapahtuu lakkaamatta.) Kyse on tosiaan vain vedestä, puhtaasta, kirkkaasta H2O:sta ilman minkään sortin ihohuokosia tukkivaa hölynpölyä kuten eukalyptusöljyä tai greippiaromia. Tuo saksalainen hajukeksintö on vain yksi monista maailmalla liikkuvista surkeista väärinkäsityksistä: suomalainen sauna on surullisimman tangon, viheliäisimmän itikan, onnellisimpien ihmisten ja Aki Kaurismäen ohessa Suomen ruumiillistuma. Saunoja on kaikkialla. Ja silti mitään ei ole ymmärretty Suomen ulkopuolella yhtä väärin kuin suomalaista saunaa. (Väärinkäsityksen huipentumaan törmäsin yliopiston kuntosalilla Pennsylvaniassa. Viisikymmenasteisessa kopperossa roikkui kyltti, jossa kiellettiin heittämästä kiville vettä, koska sauna oli suomalainen.)
Haluan tuoda asiantilaan pienen parannuksen. Minulla on nimittäin kokemusta. Sillä jo ensimmäisistä päivistä lähtien, heti kun olin herättänyt jonkin verran luottamusta, minulle alkoi sadella saunavinkkejä. Oli sitten kyseessä kääntäjä, koomikko tai professori, ensimmäisten lauseiden jälkeen kaikilta tulee kuin yhdestä suusta: jos tykkäät saunasta, sinun on ehdottomasti käytävä Sompasaunassa! Minä kävin. Ja nyt olen käynyt Helsingissä ja Tampereella jo monessa saunassa. (Yhteensä kuudessa, kun mukaan luetaan savusauna, jossa kävin muutama vuosi sitten.) Asuintalossanikin on sauna kellarikerroksessa. Ja vastikään Taivallahdessa soutustadionin edessä seisoi musta rekka, jossa oli savupiippu ja jonka kylkeen on maalattu tulenlieskoja: eräänlainen ”sauna on the road”, jollei minulla olisi ollut parempaa käsillä.
Suomalainen sauna on paikka, jossa hikoillaan (siinä kaikki). Pukuhuone, pukukaapit, suihku, vessa. Joskus lipunhintaan sisältyy myös pyyhe. Pyyhettä ei saunassa kuitenkaan levitetä kehon alle. Siellä ei nimittäin maata. Siellä istutaan. Paperilappusen tai (Kaupinojan Saunassa) kahvallisen puulaudan päällä, jota muut ovat jo käyttäneet, minkä havaitsee suolakiteistä, jotka on paras huuhdella pois. Saunoessa ei tarvitse olla hiljaa. Saunassa ei meditoida, siellä jutellaan asioista kiukaalle läiskähtelevän veden tahtiin, jota joku on aina heittämässä niin että joskus pelkkä löyly vaimentaa äänet ja kuuma höyry saa oven käymään kuin asemahallissa, kunnes vilvoitusta lopulta haetaan Näsijärvestä.
Lepotilat ovat tarpeettomia. Paitsi jos kohderyhmänä ovat turistit kuten tyylikkäässä helsinkiläisessä Löylyssä, jossa läpikulkumatkalla olevat aasialaiset ja amerikkalaiset yrittävät päästä suomalaiseen saunafiilikseen kiskomalla saunomisen lomassa mahdollisimman paljon olutta kurkusta alas. (Taas yksi väärinkäsitys.) Olut on ihan paikallaan, mutta vain ennen tai jälkeen saunan, muutenhan se lämpiää. Mutta Löylynkin lepohuoneessa lepäillään puupölkyillä istuen eikä makuulavitsoilla. Tavallisesti lepäilyyn riittävät kovat penkit raikkaassa ulkoilmassa tai rantakalliot kuten Rauhaniemen saunassa. (Rauhaniemi, jossa on etäältä katsottuna kaksikymmentäluvun kylpylä- ja sisäpuolella enemmänkin työläischarmia, ja sitä hieman modernimpi Kaupinojan Sauna ovat kymmenisen minuutin kävelymatkan päässä toisistaan Tampereella, jossa ne eivät ole suinkaan kaupungin ainoat saunat. Oletan, että Helsingissä on saunoja yhtä tiheään.) Yleisten saunojen sekavuoroilla ollaan uimapuvuissa. Muuten homma hoituu myös alasti.
Mitä alastomuuteen tulee, luulin olevani karaistunut. (Toisin kuin muurista, vaatteista päästiin DDR:ssä eroon aika helposti.) Itäsaksalainen alastomuuteni on kuitenkin menettänyt merkitystään. Jään kirkkaasti toiseksi suomalaisten nakuilijoiden ylpeydelle ja rentoudelle. Sen ymmärsin Kaurilan saunassa, yksinkertaisessa punaisessa puutalossa, jossa on huussi yksityisen puutarhan puolella; pellavapyyhe kullekin, kulhossa käsintehtyjä saippuanpalasia. Kymmenen naista riisuutui verannalla ja vanhanajan huoneessa (entisessä tuvassa), jonka keskellä seisovalle pöydälle oli katettu tuoretta leipää ja vettä. Sauna oli huoneen takana. Tuossa kuumassa, hämärässä temppelissä oli nousevat lauderivit kolmella seinustalla. Korkealta näki hyvin kynttilöiden valaisemalle alttarille, jonka toisella puolella oli lämminvesisaavi ja toisella puulämmitteinen kiuas, jota ylimmällä lauteella istuva alaston temppelinvartija ruokki pitkävartisella vesikauhallaan. Nainen heitti vettä rennosti huoneen poikki. (Veden lennon olisi nähnyt, ellei olisi ollut niin pimeää.) Sitten aina joku alastomista naisista astui alttarin eteen valellakseen, kynttilöiden maagisessa valossa, puusaavista kylmää vettä päälleen, niin minäkin, kun tajusin, ettei suihkuja ollut. Vilvoittelu tapahtui siis samassa tilassa, jossa heitettiin löylyä. Temppelinvartija tarkkaili tilannetta lempeästi (hän oli hikoillut lauteilla jo pitkään) ja kehotti minua olemaan räiskyttämättä kylmää vettä lämminvesisaaviin, mikä oli ahtaassa paikassa hankalaa. Kiemurtelin vähän lauteille ahtautuneiden polttavien katseiden alla. Mikä minua vaivasi? Kyseessä oli perinteinen sauna, ei mikään kultti, vaikka ohikulkijat olisivat voineet sellaista helposti uumoillakin nähdessään iltahämärässä verannalla käyskentelevät valkoiset hahmot yksinkertaisissa pellavapyyhkeissään. (Kukaan ei kävellyt ohitse noiden kahden tunnin aikana.)
Kynttilänkirkkaassa puukiukaan lämmössä naiset pesivät hiuksensa ja kainalonsa yksi toisensa jälkeen, saippuapala kiersi kädestä käteen. He olivat alasti tavalla, joka oli itsestään selvää tämän pesutoimituksen aikana. (Tietenkin. Heidän isoäitinsä olivat aikoinaan synnyttäneet lapsia samanlaisissa saunoissa.) Vain minä ymmärsin väärin kaikenlaista. Voisin mennä ulos milloin vain, temppelinvartija totesi asiallisesti. Se ei ollut kiellettyä niin kuin Saksassa. (Sen suhteen hänkin oli käsittänyt jotain väärin.)
Ulkopuolella olikin sitten oekein löyly olo.
Antje Rávik Strubel
Suomentanut Helen Partti
Mistä ne pulpahtelevat, sävelmät, sitäkään en ole vuosiin kuullut?
Nyt se ilmestyy yhtaikaa sateenkaaren kanssa.
Kaipausko sen houkutteli esiin, sävelmän ja sateenkaaren,
vai toivatko ne päinvastoin laahuksissaan tämän tunnelman
Helena Sinervo
Muutama vuosi sitten olin stipendiaattina New Yorkissa. Sielläkin pidin blogia. Yhdessä blogikirjoituksessani lukee: New York saa minut ikävöimään Helsinkiä. Siinä ei lue, mitä minä tarkkaan ottaen ikävöin. Merta, pihlajia, katujen hidasta rytmiä, jokaista keskustelua edeltävää käynnistysvaihetta. Ehkä en vain voinut kovin hyvin New Yorkissa.
Istun kapean valkean pöydän ääressä Pohjoisella Hesperiankadulla, jonka ääressä olen istunut neljä viikkoa. On viimeinen päiväni. Ikkunan takana vaahterassa näkyy jo punaista.
Kirjat on luettu yhtä lukuun ottamatta. Leikkuulauta, jota niin pitkään etsin ja jonka lopulta löysin, kun luulin vetäväni auki laatikon, jossa kotona säilytän aterimia, on pesty, astiat järjestetty kuivauskaappiin. Oliiviöljypullo on vielä puolillaan.
Enkö vasta eilen ollut keräämässä sieniä Herttoniemessä? Helena niitä keräsi, ja minä katselin ja ihmettelin, että myös valkoisia sieniä voi syödä. Keskustelumme oli yhtä pitkää käynnistelyä.
Kylpyhuoneen narulla, joka muuntuu vastapäisen seinän pidikkeen avulla pyykkinaruksi, roikkuu yhä sadetakki kuivumassa, kuin todisteena retkestäni.
Naru, ulosvedettävä leikkuulauta ja astiankuivauskaappi noudattavat vaikuttavan viisasta, tilaa säästävää logiikkaa. Päivittäiseen elämiseen tarvittavien astioiden määrää on vähennetty Suomessa modernismin hengessä. Sen sijaan niitä kuvaavien kirjainten kanssa ollaan tuhlaavaisia. Niin monta konsonanttia ja vokaalia on kaksin kappalein.
Tunnen sen jo nyt, ikävän. Se hiipii selkärankaa pitkin. Tiedän, että kaikkeen voi varautua. Niinpä lähden vielä kerran ulos katujen hitaaseen rytmiin, pihlajan luo, meren ääreen.
Antje Rávik Strubel
Suomentanut Helen Partti
Nyt se ilmestyy yhtaikaa sateenkaaren kanssa.
Kaipausko sen houkutteli esiin, sävelmän ja sateenkaaren,
vai toivatko ne päinvastoin laahuksissaan tämän tunnelman
Helena Sinervo
Muutama vuosi sitten olin stipendiaattina New Yorkissa. Sielläkin pidin blogia. Yhdessä blogikirjoituksessani lukee: New York saa minut ikävöimään Helsinkiä. Siinä ei lue, mitä minä tarkkaan ottaen ikävöin. Merta, pihlajia, katujen hidasta rytmiä, jokaista keskustelua edeltävää käynnistysvaihetta. Ehkä en vain voinut kovin hyvin New Yorkissa.
Istun kapean valkean pöydän ääressä Pohjoisella Hesperiankadulla, jonka ääressä olen istunut neljä viikkoa. On viimeinen päiväni. Ikkunan takana vaahterassa näkyy jo punaista.
Kirjat on luettu yhtä lukuun ottamatta. Leikkuulauta, jota niin pitkään etsin ja jonka lopulta löysin, kun luulin vetäväni auki laatikon, jossa kotona säilytän aterimia, on pesty, astiat järjestetty kuivauskaappiin. Oliiviöljypullo on vielä puolillaan.
Enkö vasta eilen ollut keräämässä sieniä Herttoniemessä? Helena niitä keräsi, ja minä katselin ja ihmettelin, että myös valkoisia sieniä voi syödä. Keskustelumme oli yhtä pitkää käynnistelyä.
Kylpyhuoneen narulla, joka muuntuu vastapäisen seinän pidikkeen avulla pyykkinaruksi, roikkuu yhä sadetakki kuivumassa, kuin todisteena retkestäni.
Naru, ulosvedettävä leikkuulauta ja astiankuivauskaappi noudattavat vaikuttavan viisasta, tilaa säästävää logiikkaa. Päivittäiseen elämiseen tarvittavien astioiden määrää on vähennetty Suomessa modernismin hengessä. Sen sijaan niitä kuvaavien kirjainten kanssa ollaan tuhlaavaisia. Niin monta konsonanttia ja vokaalia on kaksin kappalein.
Tunnen sen jo nyt, ikävän. Se hiipii selkärankaa pitkin. Tiedän, että kaikkeen voi varautua. Niinpä lähden vielä kerran ulos katujen hitaaseen rytmiin, pihlajan luo, meren ääreen.
Antje Rávik Strubel
Suomentanut Helen Partti