Stephan Weitzel

Stephan Weitzel © www.tim-deussen.de

Stephan Weitzel

Stephan Weitzel (synt. 1970 Stuttgart) opiskeli teatterintutkimusta ja saksalais-ranskalaisia opintoja Paris III Sorbonne-Nouvellen yliopistossa sekä taidetta Iso-Britanniassa. Vuodesta 2014 lähtien hän on asunut ja työskennellyt Leipzigissa. Vuonna 2021 Sax-kustantamo julkaisi hänen novellinsa Der Ring der nie Bezwungenen. Hän käsittelee teoksissaan erityisesti kansallisen identiteetin määrittelyjä, historiallisten taukojen seurauksia ja urbaanin ihmisen yksinäisyyttä.

Elo-syyskuussa 2022 hän on residenssikirjailijana Helsingissä. Yleisötilaisuuksien lisäksi Weitzel vierailee kouluissa pitämässä kirjoitustyöpajoja saksan ja ranskan opiskelijoille. Residenssi järjestetään yhteistyössä Ranskan instituutin ja Nuoren Voiman Liiton kanssa.

Logo Institut francais de Finlande .

 

Tapahtumat

26.08. Kirjailijavierailu: Stephan Weitzel, Villa Tahmela, Tampere
28.08. Kirjailijat kohtaavat: Stephan Weitzel & Satu Taskinen, Runokuu
01.09. Avoin kirjoitustyöpaja Ranskan instituutissa (ranska/englanti/saksa)
06.09. Goethe-lukupiiri, Stephan Weitzel: Der Ring der nie Bezwungenen, Goethe-Institut Finnland

Blogi

22.8.2022

Älköön minua moitittako jaarittelusta yksityiskohdin, sillä se on matkalaisten tapa.
– Xavier de Maistre, Voyage autour de ma chambre (”Matka makuuhuoneen ympäri“)

Musiikki alkaa siinä, missä kielen mahdollisuudet loppuvat.
– Jean Sibelius

sinnikkyys – tai hellittämätön halu kohtaamisiin

Sanotaanko että nimeni on Sasha, se on kaikille parempi, sovitaan niin. Lähdin tänä aamuna, lähdin tien päälle. Tai siis raiteille. Mutta ei niin sanota. Heittäydyin? Ei. Siitä luulisi että halusin lopettaa kaiken, vaikka palan halusta aloittaa, saapua. Olen nyt junassa. Syöksymässä, en edes sano... että... no, antaa olla. Juna ei muuten kulje kovin kovaa tässä maassa mantereen sydämessä. Se on liian tiheä ollakseen sujuva. Yhtä aikaa liian runsas ja liian karu. Ei auta.

Lähettää toinen. Antaa hänen kokea sanojen kautta se mitä minä aion kokea. Siinä olisi romaanin alku, mahdollinen kohtaus, joka tuli mieleen. Helsinki, tulossa oleva tutustuminen. En puhuisi "minänä". Mutta onko se oikeastaan mahdollista? Kirjoittaa pikemminkin kuin olla näkemässä... Ei blogia, vaan fiktiota...

Tapaaminen on sovittu. Tapaamme Helsingissä syyskuun ensimmäisenä perjantaina puoli yhdeltä. Minun piti ottaa esiin vanha karttakirjani. Kun olen kotonani, pidän enemmän tästä tunkkaisesta paperista joka haisee koululta, ja menneeltä ajalta. Näyttöruutu ja sen loiste ei nyt kelpaa. Pohjoiselle pääkaupungille oli oma tietoruutu Suomelle omistetulla sivulla, mistä yllätyin, vaikken tiedä miksi. Minulla ei ole mitään muistikuvaa että olisin oppinut jotain tästä kaupungista tai sinisten läiskien täplittämästä maasta. Kartassa kaupungin keskusta ei ollut tarpeeksi yksityiskohtainen. En voinut kuin avata sittenkin hopeisen kannen joka sulkee sisäänsä pikselikentän ja suurentaa kuvaa. Siinä se oli, pikku aukio piilossa talojen välissä lähellä Laivastokatua, ja sen takana meri. Puoli yhdeltä. Olisin paikalla.
     Tähän astinen aika ahmii itse itsensä eikä minulla ole antaa sille muuta reposteltavaa kuin olla saatavilla. Junan ikkunassa on kuivuneita jälkiä pisaroiden mukana valuneesta pölystä. Katson maailmaa tämän himmeän kuoren läpi. Tasangolla ensin laaja vihreä tylsyys Kööpenhaminaan asti. Sitten alkaa seikkailu.


Millaiseksi tämän seikkailun sitten voisi kuvitella – minun tai päähenkilöni? Jotain kokeakseen on lähdettävä jossain vaiheessa. Joko otetaan jalat alle ja heittäydytään, tai sitten avataan mielikuvituksen venttiilit. Lähteä pitää. Pitää vaikka joskus nojatuolin pohjalla takertuu käsinojan tuttuun kuvioon. Voi miten onkin pehmeä tämä kangas. Rauhoittava. Lohduttava. Mutta mukavuus on tietoisuudelle sama kuin pisara ruusun terälehdelle. Ensin, aamunkoiton aikaan, se on kaunis ja virkistävä, mutta päivänvalon lisääntyessä kastehelmi haihtuu, tai mikä vielä pahempaa, jättää jälkeensä palaneen kohdan.
    Etäältä, kun en vielä voi lähteä, minulla on alkupaloiksi vain mielikuvitus, tai kirjat, elokuvat ja musiikki. Helsinki... Suomi... Pohjola idässä, ja uuden ideo-logisten helmien esiripun länsipuolella. Kirjat opettavat minulle luvut, tilastot, elokuvat täyttävät silmäni valmiiksi pureskelluin kuvin, äänet puikahtelevat ja tuudittavat korvaa, tai lävistävät sen. Kaikki tämä ei kuitenkaan korvaa elettyä, eikä varsinkaan fantasiaa. Se on kuin seuranhakuilmoitus: se ei ota huomioon olennaista, se on vain abstraktio. Ei tuoksu miltään, ei tunnu miltään. Olennainen puuttuu. Eläköön siis olettamusten ja suunnittelutekniikkojen arsenaali. Maalaan oman Helsinkini. Tuuli pyyhkäisee vaahtoa. Ilma hivelee hiuksia, Mannerheimintie on lakaistu, kerrostalot tärisevät. Musta kissa jahtaa pesästä pudonnutta rastasta. Puut ovat lakanneet pitämästä lupauksiaan. Lohikeitto ja puhallettu lasi, suomujen salakari. Raitiovaunu kirskuu Helsinginkadun ja Hämeentien risteyksessä, tyhjänä, sammutetuin valoin. Kitiininen mittarimato. Sitten Helsinki, jossa puhaltavat toiset tuulet. Viimeinen näytös. Tarvitaanko uusi Kekkonen, pitäisikö olla Helsinki 2.0?

Seikkailu saa minut välttämään vettä. Liikaa kelluvaa rautaromua. Pysyn niitattuna toiseen rautaan, kiskoihin. Kööpenhamina – Tukholma – Uumaja – Oulu – tullakseni oikeaan satamaan, en vesitse enkä ilmateitse. Helsingin päärautatieasema. Näin sen suunnittelin. Mutta kuka enää pystyy ennakoimaan? Tapaaminen kahden viikon päähän, mitä hulluutta! Ei aavistustakaan mikä minua odottaa. Itse en odota mitään, menen vain. Menen vain, pää edellä. Se on ydin, se on syntymä.

Syntyä, matka saa kokemaan sen. Pestä aistit ja panna ne kuivumaan tietoisuuden narulle. Ei niinkään näännyttääkseen ne, vaan että olisi jotain päällepantavaa, jotain puhdasta ja raikasta, ennen kuin menee kohtaamaan maailmaa. Ei, vaan ennen kuin menee sitä vastaanottamaan, sillä on meidän asiamme, nyt minun asiani päästää se sisään, eikä toisin päin. Maailman ei tarvitse haluta tavata meitä, se on tässä, samoin kuin me, siinä kaikki. Maailma syntyy, on vain meissä.
    Odotellessani etsin itsestäni kallioisia rantoja ja kahden katedraalin pyöreitä muotoja, salmiakin makua yhtä lailla kuin Oodin vilkasta rauhaa, tämän sanojen kunniaksi pystytetyn oodin. Gloire ja glaire ja glaive muistuttavat sanoina toisiaan ja tarkoittavat kunniaa, limaa ja miekkaa. Mikään niistä ei jätä kylmäksi. Ja kukin niistä lupaus.

​​​​​​​© Stephan Weitzel, 2022
Käännös ranskasta: Ranskan instituutti

Sukat sandaaleissa

Odottaminen, tämä pahuksen odottaminen! Mutta nyt kaikki oli ohi. Yö tuntui hänen luissaan, kova patja, laivan melu, kylmä ilma hytissä. Nyt, nyt hän heräsi vihdoin kunnolla, ja kaiteeseen nojatessaan näki kaupungin loistavan aamu-usvassa, kohoavan kirkkaana edessään, valkoisena, niin paljon valkoista. Vihdoin kotona, vihdoin taas täällä, hänen kaupungissaan, hän oli oppinut rakastamaan kaupunkia vasta myöhään, siitä oli jo melkein neljännesvuosisata, hän, hän aivan yksin, oli muuttanut sieltä tänne, tuosta noin vain. Niin yksinkertaista. Hän oli lähtenyt, sanonut ihmisille: hei hei, minä lähden nyt, kiitos kaikesta. Se oli silloin kun äiti oli kuollut, niin kauan sitten, niin kauan. Häntä ei ollut pidätellyt mikään, ei rikkoutunut avioliitto, eivät hemmotellut lapset. Mitä hän olisi jäänyt odottamaan? Nyt on nyt, hän oli sanonut itselleen. Sitten hän oli myynyt kaiken, mitä oli jäänyt jäljelle, levittänyt ilmoituksia naapurustoon. Niin hän oli aina tehnyt. Uudenaikainen klikkailu, jossa hän ei voinut koskea mihinkään, jota varten ei voinut edes tarttua kynään ja kirjoittaa nopeasti jotain, sitä hän ei ollut edes ajatellut. Kuka häntä olisi auttanut? Lopuksi hän oli käynyt sairaskassassa, lähtenyt sieltä, vaihtanut toiseen, kyllä, niin se oli varmaankin mennyt, hänellä oli vaikeuksia muistaa, miksi täyttää päätään turhalla tiedolla.
        Tämä yö, joka toi hänet takaisin, oli alkanut viikinkien satamasta, niin, siksi hän kutsui sitä omassa mielessään, paikkaa, josta ei lähtenyt muita laivoja. Väsynyt, siinä kaikki, hän oli ollut yksinkertaisesti väsynyt, tummat tavarat pienessä pyörillä varustetussa matkalaukussa, notaarilta saadut asiakirjat käsilaukussa. Merilevän ja öljyn haju ilmassa. Hän oli istunut odotustilan pyöreällä sohvalla pitkään. Ihmisiä joka puolella. Ne, jotka eivät höpöttäneet, joilla ei ollut kiljuvaa jälkeläistä huollettavanaan, tuijottivat ja näpyttelivät näyttöjään, välillä otsat kurtussa, suurimmaksi osaksi kasvot ilmeettöminä. Kukaan heistä ei nähnyt häntä. Ei katsonut häntä. Hän avasi hiuksensa, se sai hänet näyttämään nuoremmalta. Hän halusi matkustaa väljästi, ei enää piileskellä surullisissa kangaspaloissa nyt kun hautajaiset olivat ohi. Hän oli vaihtanut mustat kiiltonahkakengät valkoisiin sandaletteihin. Hän katsahti jalkoihinsa asiaa ajatellessaan, nosti varpaitaan kevyesti, asetteli oikean kantapäänsä kumilattiaa vasten ja keinutteli sitä puolelta toiselle. Ruskeat sukat, ehkä se johtui sukista, mutta muuten, no jaa, muuten ... Jalat olivat turvonneet, oli niihin luultavasti kerääntynyt vuosien varrella rasvaakin. Mutta ainakin ne olivat ruskeat, toisin kuin sukat, ruskettuneet, ja suonikohjut, niistä ei ollut jälkeäkään. Täällä ylhäällä puhaltava tuuli, se teki hyvää. Hän tarttui laukkuunsa. Keinonahkaiseen, beigen väriseen. Aikoinaan moderniin. Kirjekuori oli vielä sisällä. Kaikesta mustaa valkoisella. Notaari oli laskenut, minkä verran olisi odotettavissa. Tilisiirto, ei, se ei valitettavasti olisi nopeampi kuin laivamatka takaisin. Mutta pyhän jälkeen varmasti, silloin hän voisi tarkistaa, että rahat olivat saapuneet. Notaari, Sannen entinen oppilas. Rakas sisko oli antanut kaiken hänen hoidettavakseen, jo vuosia sitten. Notaari oli vahvistanut sen, kertonut sen hänelle, kun he tapasivat toista kertaa, toimistossa, hautausmaan jälkeen. Hän oli Sannelle todellakin kunniaksi, kyllä, se oli selvää, teki työnsä arvokkaasti ja pätevästi, ei antanut oman surunsa näkyä. Ja mies oli vakuuttanut hänelle yhä uudelleen ja uudelleen, tiedättehän, hän oli sanonut, teititellyt häntä, mikä oli epätavallista, mutta luultavasti hänen tapansa osoittaa kunnioitusta, tiedättehän, että sisarenne opetti minulle niin paljon. Olen hänelle paljosta velkaa.
         Hän oli kulkenut matkan jo monta kertaa aikaisemmin. Mutta tällä kertaa oli paljon uutta. Hän seurasi, miten ihmiset tyhjensivät vesipulloja kurkkuihinsa. Matkatavaroissa ei kuulemma saisi olla juomia, ne tutkittaisiin perinpohjaisesti. Myöhemmin hän katui, että oli uskonut tarinan. Vatsa, mikä vatsassa nyt tuntui. Ja sitten vielä kaksi yhdeksänkymmentä uudesta pullosta laivalla! He halusivat tehdä rahaa, se oli selvää. Mutta hänen oli oltava tarkkana, matka, mekko, muistotilaisuus... Sannen rahat eivät olleet vielä tulleet. Mutta se kaikki oli nyt hänen takanaan. Hän oli tullut takaisin. Hänestä tuntui, että lautta lähestyi kotisatamaa yhä nopeammin. Tuskin aikaa katsella. Imeä itseensä – niin! – tätä hetkeä. Hän sulki silmänsä ja näki vieläkin paremmin. Hän kuuli pauhun keulan halkoessa aaltoja, kuuli moottorien jylisevän ja kaiuttimen surinan. Voi apua tätä tyhjyyden pelkoa. Meri ei haissut lainkaan. Ei suolaiselta tai mutaiselta, ei kalalta. Hän taivutti päätään taaksepäin. Ja yrittäessään kuvitella mielessään kaupungin, kaivaa sen muististaan, kaupungin, joka rakentui hetki hetkeltä tarkemmin aamutaivaalle hänen edessään, jos hän vain avaisi silmänsä, hän kuuli sisäkorvassaan lokkien mekastuksen edellisillalta. Miten ne heittäytyivät liikkuvan kaksitoistakerroksisen aluksen imuun, iskeytyivät ilmatilaan yhä uudelleen ja uudelleen. Niin kiehtovaa katsella, miten ne kieppuivat ja pitivät hauskaa pudotessaan alas ja syöksyessään pois heti sen perään pilkallisesti nauraen ja aloittivat leikin taas uudelleen alusta. Tuo ääni korvakäytävässään, huulet iloisina, silmät vielä suljettuina hän näki kaupunkinsa levittäytyvän kirkkaana edessään. Hän näki julkisivut ja tornit, laivat. Kahden katedraalin kupolit. Kaksintaistelu. Valkoinen kultaa vastaan. Miten puhtaana tuomiokirkko loistikaan. Ylvään koruttomana. Hän ei mennyt sinne enää, ei ollut käynyt siellä luultavasti vuosiin. Hän ei pitänyt karsinoista. Aitauksista, jotka saivat hänet menettämään malttinsa. Aivan kuin olisi olemassa vain yksi tie: sisään seurakuntaan, kohti omaa penkkiä ja ”naps” vain portti käytävälle kiinni, vangittuna ikuisesti. Hän meni mieluummin ortodoksien luo. Joinain päivinä, kun siellä ei tapahtunut paljoa ja väkijoukot kameroineen eivät tulvineet reunoilla, hän otti yhden huterista pinottavista tuoleista ja keskittyi kuuntelemaan, kuuntelemaan laulua, kuoron harjoittelua tai kun suntio, tai miksi ikinä häntä siellä kutsuttiinkaan, pani nauhan soimaan tai painoi jotain muuta nappia. Tuijotti sitten etuseinää ja kultakuumeista pyhimyspuutarhaa. Kuka heistä oli sanonut jotain, saarnannut jotain? Ei hän tiennyt. Mutta hän tarvitsi tarinoita, joita saattoi kertoa täällä itselleen. Ainaista alistumista. Mutta parempi täällä kuin siellä, mistä hän oli kotoisin. Tässä kaupungissa, tässä maassa, oli sentään ajettu vieras valta pois, otettu haltuun niiden temppelit, jotka olivat röyhistelleet rintojaan. Vanhassa kodissa aplodeerattiin edelleen tuontikuninkaallisille. Kyllä, juuri niin, sekin teki tästä pikkupaikasta hänen kaupunkinsa, vapaasti valitun. Täällä oli siivottu, hankkiuduttu eroon turhasta hössötyksestä. Ja siitäkin huolimatta hän piti näistä bysanttilaisista muodoista enemmän, hengitti vapaammin kimaltavan spektaakkelin alla kuin viereisessä koruttoman itseriittoisuuden kuoressa. Ei, tuomiokirkkoon hänen ei todellakaan tarvinnut enää mennä. Kun protestin juhlinta jähmettyi tarinoiksi, jotka olivat yhtä tyhjiä kuin heidän Herran huoneidensa seinät. Siitä hän oli saanut tarpeekseen entisessä elämässään, kymmenen tunnin laivamatkan päässä. Ja jos menisikin, niin sitten saksalaiseen, jos kerran protestanttiseen, niin sitten mieluummin alkuperäiseen. Tyhjään kirkkosaliin, Tähtitorninvuoren puiston laidalle. Kuuntelemaan urkurin soittoa. Tai alas kryptaan, imemään itseensä kosteutta ja istumaan kalliolle, tuntemaan hetkeksi alhaalta tuleva voima, ja siitä sitten sohville, siellä näytti ihan nuorisotalolta, ja selailemaan hyllyillä lojuvia lastenkirjoja. Kirjoja, joista hän ei ymmärtänyt sanaakaan. Lopulta, silmäluomet vielä suljettuina, hän näki rakkaan Kauppahallinsa. Ei sitä vanhaa satamassa seisovaa. Vaan sen, joka on Kalliossa, Hakaniemessä. Kerran viikossa. Kävellen Töölönlahden ympäri. Kerran kahdeksassa päivässä, hiukan eläkkeen tuhlailua. Hän aloitti aina porohampurilaisella. Sitten karjalanpiirakkaa. Ja jotain makeaa, joka kerta jotain uutta. Aina mielialan mukaan. Yleensä hän meni keskiviikkoisin. Toivottavasti pian taas. Nämä rakennustyöt, kaikki tämä odottaminen. Hän voisi, ainakin niin kauan kuin ei matkustaisi puoltatoista tuntia pikajunalla mökille, istua sinisen huvilan terassilla, nauttia kahvista ja kakusta ja katsella vettä, kuunnella kaislikkoa. Silloin kun sillan yli ei kolistellut juna, saattoi kuulla jopa nokikanan huudon.
         Naapurin Laaksosen Mökki, järven rannalla, sen hän ostaisi Sannen rahoilla. Ei hän sitä tarvinnut, olihan hänellä omakin, aivan sen vieressä. Mutta rauha, sitä hän tarvitsi. Hän ostaisi rahalla itselleen rauhaa. Siihen loppuisi naapurin vieraiden juhliminen. Sitten lahti olisi vihdoin hänen omansa, hänen ja eläinten. Ainoastaan hänen pyöränsä olisi siellä parkissa. Jos mökki kuitenkin ränsistyisi. Ja jos jotain kuuluisikin, olisi se vain hirven maiskutus.

Kuului pamaus, ja hän kompastui. Lautta. Satamalaituri. Tuulen puuska luultavasti juuri ennen kosketusta. Hän avasi silmänsä. Hänen edessään terminaalin korkea lasiseinä. Läpinäkyvä. Mutta ei mitään nähtävää.

© Stephan Weitzel, 2022
Käännös saksasta: Johanna Koskinen

Toisten elämä, toinen elämä

Jonkin elävän museoimisesta seuraa, lähes aina, se että esillepannulta esineeltä, tai artefaktilta, viedään sen elinvoima. Tai sen luonnollinen elinympäristö, kuten kasvien tai eläinten tapauksessa, kun niitä esitellään katseelle eläintarhassa tai täytettynä jossakin museossa. Lisäksi on riskinä vihjata idyllistä vaikkei sellaista ollut ennen kuvun alle laittamistakaan. Jos on paikka missä tällaista riskiä ei ensinäkemältä vaikuttaisi olevan, se on Työläismuseokortteli Tampereen Amurissa.  
          Kaupunki sijaitsee 160 km pohjoiseen Suomen pääkaupungista ja on asukasluvultaan  verrattavissa Lilleen tai Bordeaux‘hon. Se ylpeilee merkittävällä teollisella menneisyydellään, olihan se pitkään maan tärkein tuotantokeskus esityisesti tekstiilialalla, koneteollisuudessa kuten veturirakentamisessa, ja elintarviketeollisuudessa. Tämän aseman perusteella Tampere sai lisänimekseen “Pohjolan Manchester”.

Korttelin uudelleensuunnittelu vuonna 1965 merkitsi yksikerroksisten puurakennusten purkua tilalle nousseiden elementtitalojen ja niiden edessä olevien parkkipaikkojen tieltä. Kaupunginosan alkuperäiset asukkaat, joilla ei ollut varaa näihin uusiin mukavuuksiin, muutttivat kaukaisempiin kaupunginosiin. Perityistä sosiaalisista siteistä ei jäänyt enää kuin muisto ja kaipaus.
          Museo käsittää viisi suurta asuintaloa, jotka ainoina säästyivät kaupunkisuunnitelmalta, sekä niiden lisärakennukset, kuten vanhojen mallien mukaan restauroitu sauna, sekatavarakauppa, kangaskauppa ja paperikauppa, sekä entinen leipomo. Nämä puiset kasvavalle työväestölle tarkoitetut asunnot oli rakennettu 1860-luvulta alkaen. Suuri kortteli, tai oikeastaan kokonainen työläiskaupunginosa, muodostui näin lähelle etenkin Finlaysonin puuvvillakehräämöä, jonka palkollisista suurin osa asui tässä uudessa nimekseen Amuri saavassa kaupunginosassa. Tamperelaiset ovat ilmeisesti itse antaneet nimen valtavalle Tammerkosken länsipuolelle nopeaan tahtiin nousseelle asuinalueelle, joka tuolloin oli ainoa käytettävissä oleva, entisten viljelysmaiden päälle levittäytyvä alue. Samaan aikaan kun tamperelaisteollisuus tarvitsi yhä enemmän työvoimaa, joukko suomalaisemigrantteja lähti Venäjän perukoille Siperiaan, Amurin oblastiin. Kutsumalla Tampereen uutta kaupunginosaa samalla nimellä viitattiin etäällä kaupungin keskustasta olevaan alueeseen, olihan kortteli jollain tavalla asukkaiden mielissä Jumalan selän takana...

Alkuperäisiin rakennuksiin sisutetut asunnot kattavat lähes sadan vuoden ajanjakson ja dokumentoivat työläisasumisen kehittymistä 1880-luvun alusta vuoteen 1973. Viimeisin asunnoista on tuolta vuodelta, eikä se olekaan reskonstruoitu. Se on jätetty siihen tilaan missä se oli viimeisen asukkaan menehdyttyä. Kun museo avattiin kaksi vuotta myöhemmin, yleisö pääsi varmaankin todistamaan oman nykyhetkensä museoimista...
           Nämä elinpaikat ovat nähneet mukavuuksien tulon kotitalouskoneiden ja uudenlaisten huonekalujen kuten taitettavien sänkyjen muodossa. On vaikea tänä päivänä arvostaa näitä kotitalouden vallankumouksia, kun olemme tottuneet siihen että vaatimattomimmissakin talouksissa on sellainen varustelu, että se olisi vielä vähän aikaa sitten ollut merkki rikkaudesta ja on sitä useassa maailman kolkassa edelleen. Museon huoneita läpikäydessä tulee ajatelleeksi että kulutustavaroiden yleistyvä kauppa niille jotka niitä valmistivat ja jotka käyttivät yhä suuremman osan tästä työstä kertyneestä tulostaan niiden ostamiseen, merkitsi vapautumista epäterveellisistä elinolosuhteista. Heillä ei ollut muuta kuin työpanoksensa annettavanaan, ja lapsensa, mihin proletariaatin etymologiakin viittaa. Tämä asiainkulku teki heistä kuitenkin samalla uusin tavoin riippuvaisia. 

Jokaisen rakennuksen keskellä on läpi talon kulkeva keittiö, joka oli usean tämän yhteisen tilan molemmin puolin sijaitsevan asunnon käytössä. Osassa keittiöitä oli pata pyykkäämiseen. Kaikissa on keskellä iso liesi, josta osa – hellan kulma tai osa levyistä – oli varattu kullekin perheelle. On hämmästyttävää kuulla että jotkut asukkaat omistivat asuntonsa, jotka suurimmillaan olivat kahden tai kolmen huoneen kokoisia. Tämä mahdollisti yhden huoneen vuokraamisen alivuokralaisille, mistä syntyi perheelle tuloja. Ei pidä kuitenkaan kuvitella että tämä omaisuus olisi ollut keino sosiaaliseen nousuun tai emansipaatioon. Voi olettaa ettei ollut kyse arvonnoususta tai myyntivoitosta, vaan varmaankin pikemminkin elannon varmistamisesta päivästä toiseen olosuhteissa, jotka eivät tarjonneet ulospääsyä.
           Kaikki asunnot on esitelty fiktiivisten asukkaiden kautta, jotka on kuvattu kirjoituksissa jokaisella ulko-ovella. Museokävijää kutsutaan niiden pohjalta kuvittelemaan heidät huoneita asuttamaan. Kävijä lukee esimerkiksi perheestä johon vuonna 1882 kuului isä Arvid, 35 vuotta, puunkantaja sahalla, äiti Tilda, joka oli saman ikäinen, ilman mainintaa ammatista, sekä neljä lasta joiden iät olivat 6 kuukaudesta 13 vuoteen. Emma-tytär käy kymmenvuotiaana perheensä tavoin työssä tulitikkurasioita valmistamassa, hänen kolme vuotta vanhempi veljensä Vainö siivoaa Finlaysonin tehtaan käytäviä... Toisessa asunnossa talonväki koostuu vuonna 1911 nuorista 17-22 –vuotiaista miehistä. Oli veljekset Kustaa ja Kalle, toinen kenkätehtaan työläinen, toinen sekatyömies, sekä kaksi veljesten kanssa samalta kylältä lähtöisin olevaa nuorta, Eelis ja Mauno, jotka olivat saaneet töitä  rautateiltä ja tekstiilitehtaalta. Nämä ovat elämiä joista voimme vain kuvitella sen kulun, ilot ja tuskat. Elää näin tiiviisti raskaiden, vähintään kymmen- tai kaksitoistatuntisten työpäivien jälkeen mahtoi aiheuttaa kinaa, jonka varsinainen syy oli tilanpuute. Toisaalta jaetun hankaluuden rinnalla myös ilot ja solidaarisuus olivat yhteiset, ainakin enemmän kuin silloin kun kodit ovat hajallaan ja kaikki elävät yksin.  
           Vasta vuodesta 1920 alkaa ensimmäisiin taloihin tulla sisävessoja. Siihen asti asukkaat jakoivat yhteiset käymälät pihalla kopeissa, joissa tarpeet tehtiin rivissä oleviin reikiin kuin muinoin Roomassa. Hygienian puute ja rotat olivat ongelma. Se että yhä suurempi osa ihmisistä pääsi hygienian piiriin, oli varmasti koko mantereella suurin askel mikä sivistyksessä otettiin yhtä aikaa teollisen ja jälkiteollisen kapitalismin kanssa.   

Tampereella käytiin yksi vuoden 1918 siviilisodan tärkeimpiä taisteluita. Vuonna 1917 itsenäistyneessä Suomessa, joka oli suuriruhtinaskuntana tarttunut tilaisuuteen Venäjän tasavallaksi julistautumiseen ja keisarikunnasta irrottautumiseen tähdänneen vallankumoksen aikana, vanhat vastakkainasettelut nousivat pintaan. Teollisuuskaupunki oli yhteiskunnallisesti jakautunut kapitalismin kahteen puoleen, toisaalta työvoimaan ja toisaalta pääomaan, ja Tampereesta tuli verisen yhteenoton näyttämö valkoisten ja punaisten kesken. Valkoiset olivat Saksan tukemia konservatiiveja, etenkin maan keski- ja pohjoisosista, ja edustivat myös rikkaita porvareita, kun taas alunperin sosialidemokraattiset punaiset puolustivat niin kaupungin kuin maaseudunkin työläisiä, etenkin etelässä. Moni heistä oli Venäjän tapahtumista innoituksensa ja rohkaisua saanut kommunisti. Tampereen taistelussa oli noin 30 000 sotilasta kummallakin puolella. Kaatuneita oli 2 000-2 500, ja lähes kaikki punaisten henkiinjääneet otettiin hävinneinä vangeiksi.  
          Yhteinen tahto löytää kompromisseja ja saada aikaan rauha konfliktin jälkeen, jotta voitiin yhdessä iloita itsenäisyydestä, tuli olemaan yksi Suomen modernin valtion tukipylväitä.  

Museossa paikkojen estetisointi vaikuttaa lähes väistämättömältä. Miten näyttää nämä asunnot, joissa arjen vaikeudet ja kovuus ilmenivät metelinä, hajuina, kylmyytenä ja ahtautena? Meillä on mielikuvituksemme voima vieraillessamme näissä hylätyissä asumuksissa, joihin niissä esillä olevat tavarat ovat jättäneet jälkensä. Kuitenkin ilman ihmisen läsnäoloa ne ovat, halusimmepa tai emme, lavastuksen nykypäivänä laatineiden ja esille laittaneiden saalista.  Aivan kuten minä, joka kirjoitan näistä paikosta ja otan kuvia tästä estetiikasta,  ei suurin osa näyttelyn kuraattoreista ja tämän päivän museologeista ole varmastikaan itse tuntenut työläisten oloja. Meillä on päättelyyn perustuvaa, diskursiivista tietoa.
          Siitä huolimatta tämä toinen, tietoinen tai tiedostamaton katse jonka museo myös tarjoaa,  saa meidät huomaamaan kauneutta käden ulottuvilla: auringonsäde riisutuilla, sängylle heitetyillä vaatteilla, kalkittua seinää vasten nojaavan luudan harjasten rakenne, kansanomainen kekseliäisyys käyttää sanomalehtipaperia makuuhuoneen tapettina, ja eristeenä. Jää kysymys, ikuinen dilemma siitä mitä on enää mahdollista huomata ja tarkastella kun ruumis on työn uuvuttama ja mieli orjuutettu.
          On kuitenkin todettava että jos koko Amurin kortteli olisi säilytetty ja kaikki puutalot yhä lukuisina paikoillaan, namä suoraviivaiset kadut olisivat jo kauan olleet muutaman harvan onnellisen onnenpotku. Pääoma olisi ottanut haltuunsa tämän työläishistorian perinnön ja muuttanut sen arvostetuiksi asunnoiksi joissa pienenä lisänä olisi autenttisuuden nimissä rahoiksi lyötävä puistatuksen värähdys.  
Museona paikka ja sen historia säästyvät sellaiselta kitschiltä.

© Stephan Weitzel, 2022
Käännös ranskasta: Ranskan instituutti

Muurien äärellä
Suomenlinna ja sen rönsyilevä historia

Usko, pelko ja viha, ne saavat ihmisen siirtämään vuoria. Niin myös ahneus. Suomenlinna, entiseltä nimeltään Sveaborg, Ruotsin linna, joka myös Viaporina tunnetaan, on paikka, jossa ruotsalaiset, venäläiset ja suomalaiset ovat hakanneet ja kovertaneet kalliota ontoksi, kasanneet sitä pinoiksi ja muotoilleet siitä holveja. Paikka, jonka ranskalaiset ja englantilaiset ovat yrittäneet tuhota, samoin kuin venäläiset aikaisemmin. Paitsi graniittia, se on myös kristallia; kiveä, johon kiteytyy Suomen – ja Euroopan – historia.

          Se, että kävelemme raunioilla niin onnellisina (tai ajatuksissamme?), on mahdollista vain, koska uskomme historian olevan ohitse, koska haluamme uskoa, että ainakin tämä osa historiaa on takanapäin. Se on ainoa syy, miksi annamme lastemme ratsastaa tykeillä, ainoa syy, miksi poseeraamme valokuvissa vaienneen tuhon arsenaalin edessä. Kenellekään ei tulisi mieleenkään antaa lastensa ryömiä vielä kuumuuttaan hohkaavien tykkien päällä, tykkien, jotka tänä päivänä tuhoavat kaiken varmana pitämämme ja toisten ihmisten elämän. Konfliktin on täytynyt viilentyä, jotta voimme sovittaa sen kepeästi aamiaisen ja ostosten, lauttamatkan ja iltakonsertin väliin.

Kaikki maankuorta nykyään peittävät tietokoneet, bitit, tavut ja päät – onko kukaan koskaan laskenut, miten paljon energiaa katoaa ikuisiksi ajoiksi tuhlatessamme aivo- ja lihasvoimaamme, kuluttaessamme elinaikaamme siihen, että pidämme puolustuksen ja hyökkäyksen vireänä ja valmiudessa joka ikinen hetki? Kiinnostava ajatus numeroiden maailmassa, jossa särkyneen korjaaminen – oli kyseessä sitten kolaroitu auto tai mätänevä ruumis – lasketaan vaurauden mittariksi.

          Esimerkkinä rakennelma, joka on meitä ajallisesti lähempänä kuin Helsingissä sijaitseva vanha merilinnoitus: Berliinin muuri Saksan sisäisine rajalinnakkeineen. Se pystytettiin ideologista ikuisuutta ajatellen muttei kestänyt edes kolmenkymmenen vuoden myrskyjä. Ei myrskyjä, ei uuden ajan mukana tullutta alkuun lempeää tuulenvirettä. Kaikki se vaiva, kaikki se kärsimys… pelkän katoavaisuuden tähden. Missä sitten asummekin, eikö olisi parempi tehdä laskelma lopusta alkuun ja säästää vaivaa keskittymällä omaan puutarhaan, omaan etupihaan – ja ennen kaikkea takapihaan – sen sijaan, että himoitsee naapurin puolta? Kunpa elämä olisikin vain pelkkiä laskelmia! Mutta sen sijaan se porisee ja pörisee, ennalta arvaamattomasti, koska emme halua katsoa; vääjäämättömästi, koska emme toimi vaan annamme asioiden tapahtua.

Aallot paiskautuivat kumeasti kalliota vasten. Sammal heilui tuulessa. Vaitonaiset miehet latoivat kiveä kiven päälle. Muuri kohosi, Ruotsi oli mahtava, ja pian se olisi valmis, uusi linnoitus. Mikä lohduton kasa graniittia keskellä merta, ja tämä hemmetin suhina korvissa. Jopa olkivuoteet, kyllä, jopa käymälät olivat siedettävämpiä. Pauke alkoi joka aamu, ennen aamun sarastusta. Huutoa ja hakkuuta, metalli kiveä vasten, tuulen repimiä ääniä, mereen kulkeutuneita, haihtuneita, kadonneita käskyjä, valitusta ja vaikerointia. Täitä saappaissa, hajuja. Kouristelua vatsassa. Olkia ja lavitsoita. Miesten laulua illalla, kotiin kaihoavaa, ölinäksi muuttuvaa. Tyhjiä tynnyreitä. Heitä oli muutama tuhat, kapteeni oli sanonut, ja lisää oli tulossa. Armeijan johto keräsi sotilaat maista, lähetti heidät Sveaborgiin, siellä kaukana idässä he saisivat hakata kätensä kipeiksi, kuolla kaikessa hiljaisuudessa. Hyvä, että Suomi oli olemassa, leveä kaistale kotimaan suojana. Linnake, se siitä tulisi, merilinnoitus. Puolustus! Se ei ollut mikään leikin asia.

  Sillä vihollinen virnisteli.


Ruotsin ja Venäjän sodat käytiin Suomen maaperällä. Turun rauhassa vuonna 1743 sovittu uusi raja tarkoitti, että Ruotsi menetti Suomen puolella sijaitsevat rajalinnoitukset Venäjälle. Ruotsin valtakunta joutui pysähdyksiin. Tilanne oli entistäkin uhkaavampi, sillä vuosisadan alussa Itämeren itäisimmän osan soisesta maastosta oli kohonnut puuseppä-tsaarin uusi kaupunki, Pietari. Aivan sen edessä: Kronstadtin laivastotukikohta. Ruotsin strategia oli suojella uutta itäreunaa eli Suomen aluetta uusilla linnoituksilla ja laivastoilla. Vanhan ajattelutavan mukaan Ruotsilla olisi aikaa lähettää kotimaasta tukijoukkoja itään, mikäli vihollinen hyökkäisi. Suomi Ruotsille: pysyvä törmäysvyöhyke konfliktin sattuessa.

          Uusi keskuslinnoitus laivastotukikohtineen rakennettaisiin mantereelle Helsinkiin. Siellä tukijoukkojen olisi mahdollista laskeutua maihin. Sveaborg, saaristossa sijaitseva puolustuslinnoitus, toimisi rakenteilla oleva sataman suojana. Ainoa purjehduskelpoinen reitti mantereelle kulkisi saarten ohi. Strategisesti ihanteellinen sijainti, logistisesti hankala. Pelkkää graniittia ja heinäkasveja. Rakennusmateriaalit, puu ja työkalut, muona ja vaatetus, olisi laivattava sinne, ja kaikki reitit olivat vaikeita.

      Helsingin alkuperä on siis sotilaallinen. Mutta tuohon aikaan Helsinki oli vielä pieni kyläpahanen puutaloineen, ympäriinsä kuljeskelevine huutavine kanoineen, hyvä jos 1 500 henkeä. Tukholmasta tullut everstiluutnantti Ehrensvärd, joka oli saanut vastuulleen mantereella ja merellä sijaitsevien linnoitusten organisoinnin ja valvonnan, ei näin ollen voinut laskea Helsingin varaan. Hänen oli aluksi käytettävä runsaasti aikaa, kallisarvokasta aikaa, työpajojen ja leirimajoituksen rakentamiseen komennuksen saaneille sotilaille, pakkotyöläisille – vangeille ja kodittomille – sekä värvätylle ammattityövoimalle, jolle oli luvattu ylityöstä runsas korvaus. Työtä tehtiin keväästä syksyyn. Talvella, kun meri oli jäässä, rakentaminen ei tullut kysymykseenkään. Vaubanin esimerkkiä mukaillen Ehrensvärd käytti hyväkseen kallioluotojen luontaisia muotoja piilottaessaan suuren osan linnoituksesta kallioon ja rakentaessaan tyhjiä kasematteja helppokulkuisiksi yösijoiksi ja työpajoiksi. Pituutta muurille ja linnakkeille tuli yli kuusi kilometriä. Pikkuhiljaa saarille kehittyi myös asutusta kujineen ja aukioineen, puusta ja tiilestä valmistettuine asuin- ja liikerakennuksineen ja lopulta kuivatelakoineen oman rannikkolaivaston perustamista ja ylläpitoa varten. Pariisissa sijaitsevan Place Vendômen aukiota mukaileva barokkiaukio toteutui vain osittain. Pian Sveaborgissa asui huomattavasti enemmän ihmisiä kuin Helsingissä.

       Arvioitiin, että se kestäisi neljä vuotta, kaikki se kolke ja pauke, ryminä ja räminä, sahaaminen ja latominen. Mutta neljäkymmentä siinä menisi. Mittavin ja kallein rakennushanke, johon Ruotsi oli koskaan ryhtynyt. Ruotsi ei kuitenkaan olisi yksin. Suuri osa kustannuksista menisi Ranskalle. Peloissaan ja epäluuloisena länsi oli seurannut tsaarivaltakunnan nousua mannermaiseksi suurvallaksi erityisesti Baltian alueella. Se, että Ruotsia autettaisiin rakentamaan puolustuslinnoitus Venäjän lähelle, olisi Ranskan etujen mukaista, sillä se halusi säilyttää oman ylivaltansa. Yli 250 vuotta myöhemmin on helppo tunnistaa meissä itsessämme samanlainen aikomus – jos vain haluamme.

Sveaborgin linnoitusta ei koskaan käytetty, vaikka sitä pommitettiin useita kertoja. Tai pikemminkin: se ei koskaan täyttänyt puolustustarkoitustaan. Etenkään vuonna 1808, jolloin Venäjän joukot valtasivat Helsingin maitse eivätkä meritse, ja kun merilinnoitus lyhyen pommituksen jälkeen antautui ilman taistelua. Sodan seurauksena Ruotsi joutui luovuttamaan Suomen Venäjälle vuonna 1809, osittain siksi, että Napoleon oli myöntynyt sotaan keisari Aleksanteri I:n kanssa solmitun Tilsitin sopimuksen salaisessa lisäosassa. Suomesta tuli tsaarin puoliautonominen suuriruhtinaskunta tietyin etuoikeuksin. Siitä lähtien merilinnoitus toimi täysin päinvastaisessa suunnassa suojellessaan Pietaria ja muuttuessaan Venäjän Itämeren laivaston sotasatamaksi.

Myös merilinnoituksen pommitus Krimin sodan aikana 1800-luvun puolivälissä havainnollistaa sodan mielettömyyttä ja vaikutuspiirien puolustamisen tai valloittamisen pakkoa. Vaikka sota sai nimensä Mustanmeren niemimaasta ja Venäjän hyökkäyksestä Osmanien valtakuntaa vastaan, Turkin liittolaiset Englanti ja Ranska hyökkäsivät tsaarivaltakuntaa vastaan myös Itämerellä pyrkiessään heikentämään Venäjän laivastoa ja pitääkseen sen Itämerellä – mutta myös estääkseen pohjoisen liiton syntymisen. Englantilaiset ja ranskalaiset sota-alukset pommittivat Sveaborgia – samaa linnoitusta, johon Ranska oli syytänyt valtavia summia rahaa vuosien ajan. Heidän tykkinsä olivat paljon uudempia ja parempia kuin merilinnoituksen vanhat huoltamattomat tykit. Linnoitukseen ammuttiin vajaan kahden vuorokauden aikana yli 21 000 ammusta turvallisen välimatkan päästä ilman, että linnoituksella oli mitään mahdollisuutta iskeä takaisin. Suurta vahinkoa aiheuttaneen taistelun jälkeen hyökkääjät poistuivat purjehtien kohti Kronstadtia.
Tanska, Ruotsi ja Preussi eivät olleet voineet estää länsivaltojen pommituksia useilla Venäjälle kuuluvilla alueilla Itämerellä. Heidän taktiikkansa: vetoaminen aseellisen puolueettomuuteen, jotta kaupankäynti Venäjän kanssa ei vaarantuisi. Tasapainoilua, joka voi nopeastikin muuttua vaaralliseksi hyppelyksi ohuella jäällä myös 2000-luvun diplomaattisella areenalla.

Vanhaa kuivatelakkaa alettiin korjata Venäjän laivaston käyttöön ensimmäisen maailmansodan aikana. Työn valmistumisesta pääsi kuitenkin hyötymään Suomi, joka julistautui itsenäiseksi heikentyneestä vallankumouksellisesta Venäjästä yli 100 vuotta kestäneen vieraan vallan jälkeen. Ensimmäistä kertaa sitten 1100-luvun ja viikinkiajan, sitten Ruotsin ja Venäjän vallan ajan, suomalaiset olivat vastuussa oman maansa kohtalosta.

          Ja siinä missä ulkoisella vihollisella on usein sisäisesti yhdistävä vaikutus, sen katoaminen tarkoittaa usein sisäisten ristiriitojen leimahtamista. Heti itsenäistymisen jälkeen alkaneesta, vajaat neljä kuukautta kestäneestä sisällissodasta tuli suuri rasite nuoren Suomen kansalliselle historialle. Punaiset ja valkoiset joukot kohtasivat toisensa katkerassa taistelussa. Saksan keisarikunnan Itämeren-divisioona valloitti ensin Helsingin, sitten Sveaborgin. Saksan tukemat valkoiset eli porvarit veivät Mannerheimin johdolla voiton punaisista, jotka koostuivat pitkälti Venäjän sosialistisen vallankumouksen innoittamasta työväenluokasta. Kansallisen itsetutkiskelun seurauksena Ruotsin linnasta eli Sveaborgista tuli Suomenlinna, ja voitokkaat valkoiset vangitsivat sinne tuhansia punaisia vankileirille. Nälänhätä ja epidemiat luotsasivat viimein omissa käsissä ja vieraan vallan ulottumattomissa olevan linnoituksen aivan toisenlaisen kamppailun kouriin.

          1920- ja 1930-luvuilla Suomen puolustusvoimat, jolla oli ollut merilinnoitukselle monenlaista käyttöä sisällissodan päättymisen jälkeen, käytti kuivatelakkaa lentokoneiden rakennukseen ja sijoitti linnoituksen satamaan sukellusveneitä. Toisen maailmansodan aikana linnoitusta käytettiin ilmapuolustukseen. Venäläisten pommit osuivat siihen vain kerran ja vahingot jäivät vähäisiksi.

          Vuonna 1973 puolustusvoimat luopui Suomenlinnasta siellä edelleen toimivaa merisotakoulua lukuun ottamatta, ja sen jälkeen Suomenlinnasta on tullut yksi maan suosituimmista matkailukohteista. Nykyään kaupunginosassa asuu noin 850 ihmistä. Vuonna 1991 Suomenlinna lisättiin Unescon maailmanperintöluetteloon.

          Joten: UNESCO, kaikki kunnossa? Vaikka rauhankellot ovat soineet Suomenlinnalle jo kauan sitten, aaltojen keskellä sijaitsevan kallioisen saariryhmän historia osoittaa, että vain muutos on pysyvää. Merivesi on hyväillyt Suomenlinnan kylkiä jo tuhansia vuosia, ja talvisin sen valtaa jää. Siltikään vesi ja eroosio eivät ole muokanneet sen ilmettä ja olemusta läheskään yhtä radikaalisti kuin ihminen paljon lyhyemmässä ajassa. Myös graniitti on haurasta kuin kristalli altistuessaan ihmiselle ja hänen uskomuksilleen, peloilleen ja vihalleen. Ja hänen ahneudelleen.

© Stephan Weitzel, 2022
Käännös saksasta: Johanna Koskinen