Jochen Schmidt
Jochen Schmidt työskentelee elo/ syyskuussa kahden viikon ajan Helsingissä residenssikirjailijana. Hän lukee ja keskustelee Goethen lukupiirissä viimeisimmästä romaanistaan "Zuckersand".
Oleskelunsa aikana Schmidt tutkii aihetta juokseminen ja vierailee sen tähden Paavo Nurmi –museossa. Hän aikoo tutustua myös suomalaiseen arkkitehtuuriin.
Jochen Schmidt on julkaissut lähes 20 teosta ja on kotonaan monissa genreissä - hän on kirjoittanut kaikenlaista aina matkaoppaista journalistisiin teksteihin ja romaaneihin.
Hän sai Literaturwerkstatt Pankowissa Open-Mike-palkinnon vuonna 1999 ja on saanut sen jälkeen lukuisia muita palkintoja ja apurahoja, kuten vuonna 2017 Robert Bosch -säätiön Grenzgänger –stipendin ja 2018 berliiniläisille kirjoittajille myönnettävän apurahan.
Jochen Schmidt työskenteli elo/syyskuussa 2018 kahden viikon ajan Helsingissä residenssikirjailijana. Hän luki ja keskusteli Goethen lukupiirissä uusimmasta romaanistaan Zuckersand.
Suomen-päiväkirja
Kävelyretkelläni Berliinissä nappasin poistokirjojen laatikosta, pääasiassa sen hienojen kuvien vuoksi, kirjan Nebenan zu Gast.("Vierailulla Naapurissa") Se oli DDR:ssä julkaistu kertomus kesällä 1960 tehdystä matkasta, joka vei sen kirjoittajat Trabantilla Helsingistä Nordkappin kautta Osloon, sieltä taas Pohjois-Ruotsiin ja lopulta Trelleborgista Saßnitziin. Mielestäni matkakertomukset muuttuvat sitä mielenkiintoisemmiksi mitä vanhemmiksi ne käyvät, koska sitä, mitä kuvataan, ei ole enää olemassa tai koska se, mitä joskus on pidetty kertomisen arvoisena, tuntuu huvittavalta. Kiinnostavaa ei enää olekaan se, jota on tarkasteltu, vaan se, että sitä on tarkasteltu. Esimerkiksi tässä kirjassa kirjoittajat vainuavat kapitalismin ankaruutta kaikkialla: rannan matonpesijätkin ovat merkki naisten puutteellisesta emansipoitumisesta.
Kengänkiillottajien puuhailua Helsingin rautatieasemalla kuvataan myötätuntoisesti. Kiillottajat ovat pääosin alaikäisiä poikia (nykyisin heistä ei näy enää jälkeäkään).
Linnanmäellä, Helsingin keskustassa sijaitsevalla kukkulalla olevassa huvipuistossa, matkustajat näkevät "tiukkoihin housuihin pukeutuneita texasboys tyttöjä kainalossaan" (näillä tarkoitetaan varmaan poikia, joilla on farkut. Niitä pidettiin DDR:ssä aina 70-luvun alkuun asti poliittisena kannanottona.)
Linnanmäellä on myös tanssilava, jonne myydään yhteen tanssiin oikeuttavia lippuja jonkun paikalla odottavan tytön kanssa. Huvipuiston vetonaula on kuvienkatseluhuone, jossa voi nähdä ”12 uusinta alastonkuvaa Pariisista".
Vieraillessaan uudella asuinalueella kaupungin laidalla kirjoittajat ihmettelevät "meillä niin himoittuja ja harvinaisia skandinaavisia huonekaluja", joita täällä näkyy olevan kaupassa kuin kaupassa. Erityistä ihailua saa osakseen keittiö "johon sisältyy kaikki kaapeista aina pienimpään laatikkoon. Siihen on suunniteltu useita perheenemännän työtä helpottavia yksityiskohtia. Märät astiat voi asettaa kuivumaan telineelle." Juuri tällainen astiankuivauskaappi (jollaisen Margarete Schütte-Lihotzky on omaksunut frankfurtilaiseen keittiöönsä, tosin Italiasta), on minunkin asuntoni keittiössä Helsingissä.
Ensikäyntini marketissa venyi kaksituntiseksi, sillä nautiskelin kauniiden pakkausten katselemisesta. Kysyin myyjältä, mistä löydän voita ja hän vastasi minulle englanniksi, puhuen sitä paremmin kuin minä. Olen saanut sen vaikutelman, että suurin osa suomalaisista on jo nuorina käytännössä kaksikielisiä. Tämä marjojen keräämiseen käytettävä laite, jolle minulla ei Berliinissä ole valitettavasti käyttöä, on Pietarin "Prismasta".
Ja kumikorkit muistuttivat lapsuudestani. Sellaisilla suljettiin omenamehupullot kylässä, jossa tapasimme viettää kesälomaa. (Serkkutyttöjen kemiankoesetillä saattoi sekoittaa nesteen, joka sai kumikorkin paukahtamaan.)
Fazer-nimisen yrityksen (nimi äännetään samalla tavalla kuin "Fatzer" Brechtin kirjassa) perusti 1891 Suomeen muuttaneen sveitsiläisen poika. Näitä Fazerin keksejä minun oli pakko ostaa jo niiden kauniin pakkauksen vuoksi.
Kaupasta tullessaan jotkut asiakkaat syöttävät kassakuittiin painetun onnennumeron kassan takana olevaan pelikoneeseen voiton toivossa. Minä en ole vielä tehnyt niin, vaan heittänyt kuitin aina heti pois, sillä en halua, että minusta tulee peliriippuvainen.
Erityisen innoissani olin odottanut juoksulenkkejä Helsingissä, missä pääsee nopeasti meren rantaan ja missä on paljon ulkoiluteiden reunustamia niemiä. Kaupungissa on jopa kunnon metsä ja kaikkialla näkee kallioita, joille huvittaisi heti lähteä kiipeilemään. Minusta on mukavaa juosta kaupungeissa; juoksemalla pääsee pidemmälle kuin kävelemällä eikä sadekaan juuri haittaa, kun päällä on vain käytännölliset juoksuvaatteet. Etsin kartalta aina summittaisen kohteen, mutta muutan reittiäni spontaanisti nähdessäni jotain kiinnostavaa tai jonkin yllättävän reitin, joka johtaa esimerkiksi kapeisiin portaisiin, jalankulkusillalle tai puistikon halki. Yhtä paljon muita juoksijoita kuin Helsingissä olen nähnyt tähän asti ehkä vain New Yorkin keskuspuistossa, ja toinen puoli kansalaisista näyttää liikkuvan pyörillä. Risteyksissä näytetään kädellä minne suuntaan aiotaan kääntyä, jottei tulisi törmäyksiä. (Goethe-Institutista lainaamani polkupyörän kumit pitävät mielenkiintoista ääntä, aivan kuin ne takertuisivat asfalttiin. Niiden pintaan on kiinnietty nastoja, ehkä talviajoa varten.) Kaupungeissa en kiinnitä huomiota niinkään huomattaviin rakennuksiin tai tärkeisiin katuihin kuin yksityiskohtiin, Helsingissä asfalttiin uurrettuihin kouruihin, joita pitkin vesi jatkaa matkaansa syöksytorvista kadulle. Ne ovat pitkiä. Ja joskus todella pitkiä.
Sitä paitsi ulko-oville on usein kiinnitetty harjoja, joihin voi puhdistaa kenkänsä talvella. (Ehkä sen vuoksi, ettei kengänkiillottajapoikia enää ole.)
Juoksulenkilläni törmäsin ryhmään foliohattuisia nuoria. Muutamilla oli yllään vihreät muurarin haalarit täynnä kangasmerkkejä. Nuoret selittivät aloittaneensa opintonsa samana päivänä ja että heidän oli tehtävä erilaisia juttuja (esim. ”juotava alkoholia”) ansaitakseen lisää merkkejä housuihinsa. Jokaisella yliopistolla on kuulemma eriväriset haalarit. Olin jo ehtinyt luulla, että olisi kyse uudesta muotivillityksestä. Näitä juttujahan ei minun ikäiseni saa tietää kuin vasta vähän jälkikäteen tai omilta lapsiltaan.
Eräällä lenkilläni sain kuvattua erityisen hienon betonisienen kokoelmiini. Samanlainen on myös erään Bauhaus-arkkitehdin suunnitteleman Kornhausin edustalla Dessaussa. Ystäväni ovat kehittäneet teorian, että näitä sieniä olisi käytetty äänenvaimentimina NATOn lento-manöövereissä.
Juoksin myös "poliklinikan" ohi, sana on minulle tuttu lapsuuteni DDR:stä, mutta Saksassa sitä ei enää käytetä, vaan puhutaan lääkäritaloista, Ärztehaus. Samalla alueella oli myös lastensairaala, jonka tunnisti jo kauniista metalliporteista, joita koristivat siluetit lapsista. Talon parvekkeitakin koristivat ihmishahmot.
Kuva: Jochen Schmidt
Kuva: Jochen Schmidt
Kuva: Jochen Schmidt
Katolla voimisteltiin.
Tämä rakennuksen osa on mielestäni arvoituksellinen, ehkä vuodeosasto? Mutta millaista kunniavierasta varten oli tarkoitettu tuo yksittäinen kaikkein ylin parveke?
Suomennos: Marjukka Mäkelä
Kengänkiillottajien puuhailua Helsingin rautatieasemalla kuvataan myötätuntoisesti. Kiillottajat ovat pääosin alaikäisiä poikia (nykyisin heistä ei näy enää jälkeäkään).
Linnanmäellä, Helsingin keskustassa sijaitsevalla kukkulalla olevassa huvipuistossa, matkustajat näkevät "tiukkoihin housuihin pukeutuneita texasboys tyttöjä kainalossaan" (näillä tarkoitetaan varmaan poikia, joilla on farkut. Niitä pidettiin DDR:ssä aina 70-luvun alkuun asti poliittisena kannanottona.)
Linnanmäellä on myös tanssilava, jonne myydään yhteen tanssiin oikeuttavia lippuja jonkun paikalla odottavan tytön kanssa. Huvipuiston vetonaula on kuvienkatseluhuone, jossa voi nähdä ”12 uusinta alastonkuvaa Pariisista".
Vieraillessaan uudella asuinalueella kaupungin laidalla kirjoittajat ihmettelevät "meillä niin himoittuja ja harvinaisia skandinaavisia huonekaluja", joita täällä näkyy olevan kaupassa kuin kaupassa. Erityistä ihailua saa osakseen keittiö "johon sisältyy kaikki kaapeista aina pienimpään laatikkoon. Siihen on suunniteltu useita perheenemännän työtä helpottavia yksityiskohtia. Märät astiat voi asettaa kuivumaan telineelle." Juuri tällainen astiankuivauskaappi (jollaisen Margarete Schütte-Lihotzky on omaksunut frankfurtilaiseen keittiöönsä, tosin Italiasta), on minunkin asuntoni keittiössä Helsingissä.
Ensikäyntini marketissa venyi kaksituntiseksi, sillä nautiskelin kauniiden pakkausten katselemisesta. Kysyin myyjältä, mistä löydän voita ja hän vastasi minulle englanniksi, puhuen sitä paremmin kuin minä. Olen saanut sen vaikutelman, että suurin osa suomalaisista on jo nuorina käytännössä kaksikielisiä. Tämä marjojen keräämiseen käytettävä laite, jolle minulla ei Berliinissä ole valitettavasti käyttöä, on Pietarin "Prismasta".
Ja kumikorkit muistuttivat lapsuudestani. Sellaisilla suljettiin omenamehupullot kylässä, jossa tapasimme viettää kesälomaa. (Serkkutyttöjen kemiankoesetillä saattoi sekoittaa nesteen, joka sai kumikorkin paukahtamaan.)
Fazer-nimisen yrityksen (nimi äännetään samalla tavalla kuin "Fatzer" Brechtin kirjassa) perusti 1891 Suomeen muuttaneen sveitsiläisen poika. Näitä Fazerin keksejä minun oli pakko ostaa jo niiden kauniin pakkauksen vuoksi.
Kaupasta tullessaan jotkut asiakkaat syöttävät kassakuittiin painetun onnennumeron kassan takana olevaan pelikoneeseen voiton toivossa. Minä en ole vielä tehnyt niin, vaan heittänyt kuitin aina heti pois, sillä en halua, että minusta tulee peliriippuvainen.
Erityisen innoissani olin odottanut juoksulenkkejä Helsingissä, missä pääsee nopeasti meren rantaan ja missä on paljon ulkoiluteiden reunustamia niemiä. Kaupungissa on jopa kunnon metsä ja kaikkialla näkee kallioita, joille huvittaisi heti lähteä kiipeilemään. Minusta on mukavaa juosta kaupungeissa; juoksemalla pääsee pidemmälle kuin kävelemällä eikä sadekaan juuri haittaa, kun päällä on vain käytännölliset juoksuvaatteet. Etsin kartalta aina summittaisen kohteen, mutta muutan reittiäni spontaanisti nähdessäni jotain kiinnostavaa tai jonkin yllättävän reitin, joka johtaa esimerkiksi kapeisiin portaisiin, jalankulkusillalle tai puistikon halki. Yhtä paljon muita juoksijoita kuin Helsingissä olen nähnyt tähän asti ehkä vain New Yorkin keskuspuistossa, ja toinen puoli kansalaisista näyttää liikkuvan pyörillä. Risteyksissä näytetään kädellä minne suuntaan aiotaan kääntyä, jottei tulisi törmäyksiä. (Goethe-Institutista lainaamani polkupyörän kumit pitävät mielenkiintoista ääntä, aivan kuin ne takertuisivat asfalttiin. Niiden pintaan on kiinnietty nastoja, ehkä talviajoa varten.) Kaupungeissa en kiinnitä huomiota niinkään huomattaviin rakennuksiin tai tärkeisiin katuihin kuin yksityiskohtiin, Helsingissä asfalttiin uurrettuihin kouruihin, joita pitkin vesi jatkaa matkaansa syöksytorvista kadulle. Ne ovat pitkiä. Ja joskus todella pitkiä.
Sitä paitsi ulko-oville on usein kiinnitetty harjoja, joihin voi puhdistaa kenkänsä talvella. (Ehkä sen vuoksi, ettei kengänkiillottajapoikia enää ole.)
Juoksulenkilläni törmäsin ryhmään foliohattuisia nuoria. Muutamilla oli yllään vihreät muurarin haalarit täynnä kangasmerkkejä. Nuoret selittivät aloittaneensa opintonsa samana päivänä ja että heidän oli tehtävä erilaisia juttuja (esim. ”juotava alkoholia”) ansaitakseen lisää merkkejä housuihinsa. Jokaisella yliopistolla on kuulemma eriväriset haalarit. Olin jo ehtinyt luulla, että olisi kyse uudesta muotivillityksestä. Näitä juttujahan ei minun ikäiseni saa tietää kuin vasta vähän jälkikäteen tai omilta lapsiltaan.
Eräällä lenkilläni sain kuvattua erityisen hienon betonisienen kokoelmiini. Samanlainen on myös erään Bauhaus-arkkitehdin suunnitteleman Kornhausin edustalla Dessaussa. Ystäväni ovat kehittäneet teorian, että näitä sieniä olisi käytetty äänenvaimentimina NATOn lento-manöövereissä.
Juoksin myös "poliklinikan" ohi, sana on minulle tuttu lapsuuteni DDR:stä, mutta Saksassa sitä ei enää käytetä, vaan puhutaan lääkäritaloista, Ärztehaus. Samalla alueella oli myös lastensairaala, jonka tunnisti jo kauniista metalliporteista, joita koristivat siluetit lapsista. Talon parvekkeitakin koristivat ihmishahmot.
Kuva: Jochen Schmidt
Kuva: Jochen Schmidt
Kuva: Jochen Schmidt
Katolla voimisteltiin.Tämä rakennuksen osa on mielestäni arvoituksellinen, ehkä vuodeosasto? Mutta millaista kunniavierasta varten oli tarkoitettu tuo yksittäinen kaikkein ylin parveke?
Suomennos: Marjukka Mäkelä
Juostessani pitkin Helsinkiä aloin jossain vaiheessa valokuvata kaupungin monia koirapuistoja. Niitä näytti olevan enemmän kuin lasten leikkipaikkoja ja joskus ne olivat jopa viihtyisämmän näköisiä. Koska teen tutkimusta itseensä viittaavasta designista, siis asioista, jotka sisältävät itsensä, pidin erityisesti koirapuistosta, jonka muoto viittasi sen käyttötarkoitukseen.
Myös Keskuspuistossa, jota sanoisin kyllä metsäksi, juoksin koirapuistojen ohi ja vähän myöhemmin näin aukion laidalla idyllisen siirtolapuutarhan. Saksan siirtolapuutarhojen keskeisenä elementtinä tuntuun olevan parakki, joka on vuosien varrella rakentunut pieneksi taloksi. Tällä helsinkiläisellä puutarha-alueella ei ollut rakennuksia ollenkaan puhumattakaan puutarhatontuista tai hylätyistä kukkaruukuilla koristelluista polkupyöristä, kuten meillä Saksassa. Täällä luotettiin luonnon omaan kauneuteen.
Vähän myöhemmin paljastui, että se, mitä olin pitänyt puiden katveeseen laitettuina pikku kukkapenkkeinä, olikin metsähautausmaa. Liikutuin siitä, että täällä oli niin paljon lapsena kuolleita, joidenkin haudalle oli pantu mukaan lempileluja. Useat perheet olivat saaneet sen jälkeen, kun heiltä oli kuollut lapsi, vielä toisen. Joitakin perheitä sama kohtalo oli kohdannut kokonaista viisi kertaa ja he olivat sittenkin yrittäneet yhä uudelleen.
Vasta jonkin ajan päästä käsitin helpottuneena, että kyse oli itse asiassa eläinten hautausmaasta.
Eläimistä tuli Helsingissä oleskeluni johtava teema, olipa kyse sitten onnea tuottavasta elefantista tai sisäänkäynnistä. Tai ihastuttavasta, rakennusteräksestä hitsatusta elefantista Sompasaaren äärimmäisessä nurkassa, jossa on tällä hetkellä vielä mahtavaa joutomaata, joka levittäytyy lahden äärelle kuin näköalaterassina.
Öisellä matkallani Korkeasaareen näin laivasta, että Sompasaaressa paloi tulia suurissa metalliastioissa ja oletin, että on kyse asunnottomien leiripaikasta tai alueella majailevista rakennustyöläisistä. Todellisuudessa elefantin vieressä oli itsepalvelusauna, josta pääsi myös uimaan; ja tuli teki tästä uskomattomasta paikasta vieläkin tunnelmallisemman.
Muutamaa bulgarialaista onkijaa lukuun ottamatta ei seuraavan päivän käyntini aikana kukaan muu nauttinut tuosta ihanasta kohti Merihakaa ja Hanasaaren voimalan hiilikasaa avautuvasta näkymästä, joka joskus ehkä suojellaan muistona teollistumisen aikakaudesta. Sompasaaren äärimmäisestä nurkasta pääsi jopa vielä kappaleen matkaa eteenpäin, sillä sen edustalla sijaitsevalle betonisaarelle pääsi siltaa pitkin. Joku oli rakentanut sinne penkin skeittilaudasta, kelpaa kuvakokoelmaani "Rakennetaan jätteistä".
Jo Verkkosaaressa olin törmännyt aineistovarastoon, jonka joku toinen anonyymi rakentelija oli varannut jotain suurehkoa työtä varten. Mitähän tästä kaikesta vielä syntyykään?
Tämä muurahainen kuuluu kuvausosastoon pyörätelinetaidetta, jota en vielä ollut perustanut (mutta joka tästä lähtien on oleva olemassa).
Ja myös harvinaisesta jättiläishämähäkistä sain otettua kuvan.
Aivan vilkkaasti liikennöidyn tien varressa sijaitsi tämä mielenkiintoinen lepakkoveistos lasilaatikon sisällä.
À propos keräilykohteet. Ensimmäisessä päiväkirjakirjotuksessani puhuin kaupungin signatuurista, yksityiskohdista, jotka mielestäni ovat leimallisia jollekin kaupungille, kuten Helsingissä maahan upotetut vesikourut ja harjat ulko-ovilla. Tähän osastoon kuuluvat myös periskooppiputket, joita Helsingissä usein näkee nousevan maasta. Olivatko ne tupakantumpeille tarkoitettuja roskiksia? Käytöstä pois jäänyt putkipostijärjestelmä? Ilmastointikanavia? Niiden muodot ovat usein paljon vaikuttavampia kuin kaupungin varsinaisten taideteosten. Mutta jos ne ovat ilmastointikanavia, mitä asfaltin alla sitten on? Vai onko niillä jotain tekemistä talven kanssa, jolloin Helsingissä on varmaan parin metrin paksuinen lumikerros? Ehkä näissä aukoissa saattaa föönata kenkänsä kuiviksi?
Myös vesikouruaiheeseen liittyy arvoituksellista materiaalia, sillä retkelläni Tapiolaan näin kouruja, joiden päihin oli kasattu kiviä. Ehkä niiden oli tarkoitus muistuttaa vuoripuroja...
Niin kuin jo mainitsin, menin yöllä Korkeasaaaren eläintarhaan, oikeastaan siksi, että minua kiinnosti käyntiin liittyvä laivamatka, josta luin erään kioskin ohi kulkiessani. Tänään eläintarhassa olisi "Night of the cats". Mitähän se mahtaa tarjota? Hetken mietittyään lipunmyyjä vastasi: "No, eläinten ruokkimista ja sellaista." Itse asiassa saarella oli tuona iltana enemmän ihmisiä kuin eläimiä. Eläimiä eivät uteliaat vierailijat näyttäneet juuri kiinnostavan, useimmista oli parempi vetäytyä nukkumaan omaan piilopaikkaan. Kävelin siltaa pitkin naapurisaarelle. Kyltissä oli venäjäksi varoitusteksti, jossa sanottiin että sen ohittaminen merkitsisi poistumista eläintarhan alueelta. Olin äkkiä aivan yksin saarella, vanha lapsuudenunelmani oli käynyt toteen. Tuuli kävi puiden oksistossa, aallot löivät hiljaa rantaan, kuu valaisi tietäni, joka vei minua yhä eteenpäin, kunnes törmäsin suurehkoon taloon, jonka ikkunat olivat valaistut. Kukahan täällä asuu, ihmettelin enkä aavistanut, että kyse on entisestä merimuseosta. Tuona hetkenä talo näytti siltä kuin se olisi hylätty sen vuoksi, että siellä kummittelee.
Palattuani eläintarhan saarelle minulla oli onnea yhden eläimen kanssa. 40-vuotia laiskiaisnaaras, jolla oli ihana turkki (kukahan sitä harjaa?) istui ylhäällä puussaan eikä antanut kävijöiden häiritä itseään. Laiskiaiset ovat uusia yksisarvisia, luin erääseen lastenkirja-arvosteluun liittyen.
Yksi suurimmista arvoituksista, joita nämä eläimet asettavat tieteelle on, miksi ne – vaikka ne viettävät koko elämänsä samassa puussa ja jopa poikivat siellä – laskeutuvat alas kerran tai kahdesti viikossa ulostaakseen ja asettavat näin itsensä hengenvaaraan.
Laiskiaisen ohella puussa roikkui salaattikulho, jonka sisältö näytti herkullisemmalta kuin suurin osa siitä, mitä syön lounaaksi Berliinissä.
Vaikkakin naaraasta tuntui sillä hetkellä liian rasittavalta lähteä syömään siitä yhtään mitään..
Eläintarhassa oli tosin tietoa siitä milloin mitäkin eläimiä ruokitaan, muttei laiskiaisrouvan ulostamisajoista. Odottelin hetken siinä toivossa, että minulla olisi onnea, mutta kun se tuona aikana räpäytti vain kerran silmiään, matkustin takaisin mantereelle. Satuin vielä nousemaan väärään lauttaan niin, että en palannutkaan Hakaniemen torille vaan Kauppatorille kaupungin toiselle laidalle. Enkä ollut ensi kerta elämässäni „väärässä höyrylaivassa“.
Suomennos: Marjukka Mäkelä
Myös Keskuspuistossa, jota sanoisin kyllä metsäksi, juoksin koirapuistojen ohi ja vähän myöhemmin näin aukion laidalla idyllisen siirtolapuutarhan. Saksan siirtolapuutarhojen keskeisenä elementtinä tuntuun olevan parakki, joka on vuosien varrella rakentunut pieneksi taloksi. Tällä helsinkiläisellä puutarha-alueella ei ollut rakennuksia ollenkaan puhumattakaan puutarhatontuista tai hylätyistä kukkaruukuilla koristelluista polkupyöristä, kuten meillä Saksassa. Täällä luotettiin luonnon omaan kauneuteen.
Vähän myöhemmin paljastui, että se, mitä olin pitänyt puiden katveeseen laitettuina pikku kukkapenkkeinä, olikin metsähautausmaa. Liikutuin siitä, että täällä oli niin paljon lapsena kuolleita, joidenkin haudalle oli pantu mukaan lempileluja. Useat perheet olivat saaneet sen jälkeen, kun heiltä oli kuollut lapsi, vielä toisen. Joitakin perheitä sama kohtalo oli kohdannut kokonaista viisi kertaa ja he olivat sittenkin yrittäneet yhä uudelleen.
Vasta jonkin ajan päästä käsitin helpottuneena, että kyse oli itse asiassa eläinten hautausmaasta.
Eläimistä tuli Helsingissä oleskeluni johtava teema, olipa kyse sitten onnea tuottavasta elefantista tai sisäänkäynnistä. Tai ihastuttavasta, rakennusteräksestä hitsatusta elefantista Sompasaaren äärimmäisessä nurkassa, jossa on tällä hetkellä vielä mahtavaa joutomaata, joka levittäytyy lahden äärelle kuin näköalaterassina.
Öisellä matkallani Korkeasaareen näin laivasta, että Sompasaaressa paloi tulia suurissa metalliastioissa ja oletin, että on kyse asunnottomien leiripaikasta tai alueella majailevista rakennustyöläisistä. Todellisuudessa elefantin vieressä oli itsepalvelusauna, josta pääsi myös uimaan; ja tuli teki tästä uskomattomasta paikasta vieläkin tunnelmallisemman.
Muutamaa bulgarialaista onkijaa lukuun ottamatta ei seuraavan päivän käyntini aikana kukaan muu nauttinut tuosta ihanasta kohti Merihakaa ja Hanasaaren voimalan hiilikasaa avautuvasta näkymästä, joka joskus ehkä suojellaan muistona teollistumisen aikakaudesta. Sompasaaren äärimmäisestä nurkasta pääsi jopa vielä kappaleen matkaa eteenpäin, sillä sen edustalla sijaitsevalle betonisaarelle pääsi siltaa pitkin. Joku oli rakentanut sinne penkin skeittilaudasta, kelpaa kuvakokoelmaani "Rakennetaan jätteistä".
Jo Verkkosaaressa olin törmännyt aineistovarastoon, jonka joku toinen anonyymi rakentelija oli varannut jotain suurehkoa työtä varten. Mitähän tästä kaikesta vielä syntyykään?
Tämä muurahainen kuuluu kuvausosastoon pyörätelinetaidetta, jota en vielä ollut perustanut (mutta joka tästä lähtien on oleva olemassa).
Ja myös harvinaisesta jättiläishämähäkistä sain otettua kuvan.
Aivan vilkkaasti liikennöidyn tien varressa sijaitsi tämä mielenkiintoinen lepakkoveistos lasilaatikon sisällä.
À propos keräilykohteet. Ensimmäisessä päiväkirjakirjotuksessani puhuin kaupungin signatuurista, yksityiskohdista, jotka mielestäni ovat leimallisia jollekin kaupungille, kuten Helsingissä maahan upotetut vesikourut ja harjat ulko-ovilla. Tähän osastoon kuuluvat myös periskooppiputket, joita Helsingissä usein näkee nousevan maasta. Olivatko ne tupakantumpeille tarkoitettuja roskiksia? Käytöstä pois jäänyt putkipostijärjestelmä? Ilmastointikanavia? Niiden muodot ovat usein paljon vaikuttavampia kuin kaupungin varsinaisten taideteosten. Mutta jos ne ovat ilmastointikanavia, mitä asfaltin alla sitten on? Vai onko niillä jotain tekemistä talven kanssa, jolloin Helsingissä on varmaan parin metrin paksuinen lumikerros? Ehkä näissä aukoissa saattaa föönata kenkänsä kuiviksi?
Myös vesikouruaiheeseen liittyy arvoituksellista materiaalia, sillä retkelläni Tapiolaan näin kouruja, joiden päihin oli kasattu kiviä. Ehkä niiden oli tarkoitus muistuttaa vuoripuroja...
Niin kuin jo mainitsin, menin yöllä Korkeasaaaren eläintarhaan, oikeastaan siksi, että minua kiinnosti käyntiin liittyvä laivamatka, josta luin erään kioskin ohi kulkiessani. Tänään eläintarhassa olisi "Night of the cats". Mitähän se mahtaa tarjota? Hetken mietittyään lipunmyyjä vastasi: "No, eläinten ruokkimista ja sellaista." Itse asiassa saarella oli tuona iltana enemmän ihmisiä kuin eläimiä. Eläimiä eivät uteliaat vierailijat näyttäneet juuri kiinnostavan, useimmista oli parempi vetäytyä nukkumaan omaan piilopaikkaan. Kävelin siltaa pitkin naapurisaarelle. Kyltissä oli venäjäksi varoitusteksti, jossa sanottiin että sen ohittaminen merkitsisi poistumista eläintarhan alueelta. Olin äkkiä aivan yksin saarella, vanha lapsuudenunelmani oli käynyt toteen. Tuuli kävi puiden oksistossa, aallot löivät hiljaa rantaan, kuu valaisi tietäni, joka vei minua yhä eteenpäin, kunnes törmäsin suurehkoon taloon, jonka ikkunat olivat valaistut. Kukahan täällä asuu, ihmettelin enkä aavistanut, että kyse on entisestä merimuseosta. Tuona hetkenä talo näytti siltä kuin se olisi hylätty sen vuoksi, että siellä kummittelee.
Palattuani eläintarhan saarelle minulla oli onnea yhden eläimen kanssa. 40-vuotia laiskiaisnaaras, jolla oli ihana turkki (kukahan sitä harjaa?) istui ylhäällä puussaan eikä antanut kävijöiden häiritä itseään. Laiskiaiset ovat uusia yksisarvisia, luin erääseen lastenkirja-arvosteluun liittyen.
Yksi suurimmista arvoituksista, joita nämä eläimet asettavat tieteelle on, miksi ne – vaikka ne viettävät koko elämänsä samassa puussa ja jopa poikivat siellä – laskeutuvat alas kerran tai kahdesti viikossa ulostaakseen ja asettavat näin itsensä hengenvaaraan.
Laiskiaisen ohella puussa roikkui salaattikulho, jonka sisältö näytti herkullisemmalta kuin suurin osa siitä, mitä syön lounaaksi Berliinissä.
Vaikkakin naaraasta tuntui sillä hetkellä liian rasittavalta lähteä syömään siitä yhtään mitään..
Eläintarhassa oli tosin tietoa siitä milloin mitäkin eläimiä ruokitaan, muttei laiskiaisrouvan ulostamisajoista. Odottelin hetken siinä toivossa, että minulla olisi onnea, mutta kun se tuona aikana räpäytti vain kerran silmiään, matkustin takaisin mantereelle. Satuin vielä nousemaan väärään lauttaan niin, että en palannutkaan Hakaniemen torille vaan Kauppatorille kaupungin toiselle laidalle. Enkä ollut ensi kerta elämässäni „väärässä höyrylaivassa“.
Suomennos: Marjukka Mäkelä
Koska kirjoitan parhaillaan kirjaa juoksemisesta, matkustin Turkuun nähdäkseni asunnon, jossa Paavo Nurmi asui yhdessä äitinsä ja monien sisarustensa kanssa. Nurmi oli ehkä ensimmäinen "totaalinen urheilija" yleisurheilun historiassa, sillä ennen häntä päivittäinen harjoitteleminen ei ollut tavallista. Harjoittelu yleensäkin perustui huhupuheina kiertäviin ohjeisiin ja kestävyysurheilu oli monien lääkäreiden mielestä epäterveellistä. Nurmi harjoitteli systemaattisesti ja käytti juostessaan sekuntikelloa ollakseen selvillä väliajoista ja osatakseen vastata kilpakumppaniensa juoksuvauhtiin. Hän käytti myös kaikkia mahdollisia keinoja hoitaakseen ja optimoidakseen kehoaan. Museossa oli Kaila Toivon kirja vuodelta 1925 "Paavo Nurmi - Elämä, tulokset ja harjoitusmenetelmät". Valitettavasti kirjaa ei ole käännetty muille kielille, ja niinpä Nurmen salaisuudet jäävät minulta hämärän peittoon. Saatoin kuitenkin ihailla valokuvia, jotka esittivät Nurmea ja hänen hassunkurisia voimisteluharjoituksiaan.
Kalustuksessa pidin eniten pukkisängystä, jossa Nurmi venytysharjoitustensa ansiosta kykeni nukkumaan. Sen rinnalla ei edes fakiirin naulavuode vaikuttaisi epämukavalta.
Turkulaisesta antiikkikaupasta löysin esineen, jollaista olen etsinyt jo vuosia: sokeripihdit painomekanismilla!
Kuvailin tällaista laitetta uusimmassa romaanissani "Zuckersand". Kirjan sankari muistelee kuinka hän lapsena kulutti aikaansa pitkäveteisillä kahvikutsuilla sokeripihtejä näpelöiden. Itse juon kahvini ilman sokeria enkä ole koskaan ostanut palasokeria, mutta voinhan ottaa sokeripihdit aina mukaani, kun saan kahvikutsun. Sitähän voisi ojentaa sokerinpalan kahvinjuojalle kuten ojennetaan tulta tupakoitsijalle.
Toisesta antiikkikaupasta olin ostamaisillani kukkakoristeisen kulhon, koska se oli, kuten minäkin, peräisin DDR:stä. Tarkalleen ottaen oli kyse torgaulaisesta kivitavarasta. Pidättäydyin kuitenkin ostamasta sitä, koska ajatus siitä, että tuo kulho koristaisi vielä jonkin aikaa jotain turkulaista hyllyä, tuntui minusta itse asiassa paljon hienommalta.
Samaan aikaan, kun Helsingissä rakennettiin esiteitä tämänvuotiseen Tough Viking -kisaan, tapasin kirjailijan ja juoksijan Karo Hämäläisen keskustellakseni hänen kanssaan hänen Paavo Nurmi –romaanistaan, joka on ilmestynyt tietenkin vain suomeksi (ilmeisesti lentävän suomalaisen salaisuuksia ei haluta paljastaa muille). Näytin hänelle valokuvaa berliiniläisen kuvanveistäjän Renée Sintenis veistoksesta vuodelta 1926. Hän oli luonut teoksen sen jälkeen, kun Otto Peltzer oli voittanut Nurmen Berliinissä maailmanennätysajalla. Aloimme välittömästi keskustella Nurmen juoksutyylistä, sillä Aaltosen kuulussa veistoksessa Nurmi juoksee jalan etuosa edellä ja Sintenisin veistoksessa kantapää edellä. Jos Nurmi olisi juossut niin kuin Sintenis hänet kuvasi, hänen uransa ei olisi kestänyt kauan, vaan hän olisi joutunut käymään ortopedillä eikä olisi koskaan kehittynyt niin nopeaksi.
Juoksemisen ohella minua kiinnosti Helsingissä arkkitehtuuri. Juoksin miltei päivittäin Merihaan läpin, sillä kaupunginosa kiehtoi minua. Merihaka on viime vuosisadan kaupunki-idean toteutuma: autoliikenne alatasossa, erilliset asuinalueet, jotka takasivat ilmaa, valoa ja vapaat näkymät kaikille asukkaille, tasakatto ja asiallista raakabetoniseinää, kauppojen rivistö arkadikäytävien varrella, pieniä aukioita (joilla kukaan ei valitettavasti viettänyt aikaansa, koska kaupunkiutopioiden suunnittelijat eivät onnistuneet luomaan urbaania atmosfääriä tyhjästä.)
Mieleeni muistui lapsuuteni DDR:ssä ja erityisesti Halle-Neustadt, jonka keskeiset kerrostalot ruotsalaiset rakentajat ovat toteuttaneet "hallelaisella monoliittirakennustavalla" (eli ruotsalaisten patentoimalla kokobetonirakentamistavalla). Käytännössä juuri samalla tavalla rakennettuja taloja näkee Tukholman keskustassa.
Kuulin, että merihakalaiset ovat tyytyväisiä asuinalueeseensa, mikä olisi mukavaa, koska tällainen arkkitehtuuri symboloi minulle ajatusta „paremmat asuinolot kaikille“, vaikka siitä kirjoitetaan enää miltei pelkästään negatiiviseen sävyyn. Halle-Neustadtillekin olisi varmasti eduksi, mikäli se sijaitsisi Itämeren rannalla, mutta asian korjaaminen jälkikäteen vaatisi melko paljon ponnisteluja. Asukkaiden viihtyminen johtuu ehkä toisaalta siitä, että suomalaisilla rakennustyöläisillä on ollut hauskempaa.
Toisenlaista utopiaa asumisesta edusti Didrichsenin taidemuseon talo, missä näin Svenskt Tenn -näyttelyn ja olisin heti halunnut muuttaa taloon asumaan. Säteilevässä auringonpaisteessa laskeuduin puutarhan portaita meren rantaan ja laiturille, jolta laskeutuivat portaat veteen. Kuvittelin millaista olisi asua täällä ja aloittaa päivät aamu-uinnilla. Kirjoittaisinko parempia kirjoja? Kun sitten vesihiihtäjää vetävä pikavene pöristeli kovaäänisesti ohitse, se tuntui minusta jopa vähäsen lohdulliselta. Minulla ei ole sittenkään syytä kateuteen, sillä kuinka traagista olisikaan, jos olisin laittanut itselleni moisen paratiisin ja vesihiihtäjät vilistelisivät kaiken aikaa ikkunani ohitse.
Tietenkin kävin Munkkiniemessä ja tutustuin Alvar Aallon studioon ja asuntoon. Tällaisissa tiloissa sitä tuntee kuinka hermo lepää, kun rumuudella ei ole minkäänlaista osaa ympäristössä. Kotona työskentely voi olla vaikeaa silloin, kun muu perhe ei ole lomalla. Aalto on ratkaissut ongelman siirrettävän portaan avulla. Liukuoven takaa avautuva työhuone näyttää olohuoneesta katsottuna kuin laatikkomaiselta näyttämöltä, jolla on tarkoitus tehdä vaikutus asiakkaaseen. Työskentelytilaan mentäessä käytetään porrasta, jonka voi siirtää sitten pois ja erottaa siten kaksi tilaa huomaamattomasti, mutta selvästi.
Arkkitehtuuriekskursioitteni kohokohta oli sittenkin Tapiola, sen elegantti kulttuurikeskus, asuintalot metsän keskellä, koruttomuudessaan brutaali kirkko ja suihkulähteet kaupunginosan keskellä. Modernismi näyttäytyy täällä harvinaislaatuisena hilpeänä eleganssina. Viimeistään nyt oli Suomi-euforiani kasvanut sellaisiin mittoihin, että olisin halunnut muuttaa maahan muitta mutkitta (myös opetellakseni suomea ja pystyäkseni lukemaan niitä kirjoja Nurmen harjoittelumenetelmistä). Suuret vaahtokakut liikehtivät vesialtaassa kuin vain odottaen runoilijaa, joka kirjoittaisi runon tuosta näkymästä.
Toisen runon olisi voinut kirjoittaa tästä ilman täyttämästä pussista, joka pisti esiin kellarin ikkunasta Helsingin keskustassa.
Tässä tervehdys kollegalleni David Wagnerille, joka on kirjoittanut romaanin ostosten tekemisestä ruokakaupassa ("Vier Äpfel"). Kuva esittää hedelmä- ja vihannesvaakaa Ympyrätalon S-Marketissa. Mikähän numero banaaneilla on? Ilman että käy katsomassa hyllyn pielestä, voi nappulan likaisuudesta päätellä, että numero on 121 – sitä käytetään kaikkein eniten. (Meillä banaanin löytää aina vasemmasta ylänurkasta ykkösen kohdalta, joten sitä ei tarvitse kauaa etsiskellä.)
Yhtenä viikonloppuna oli sarjakuvafestivaaleilla Suvilahden Kattilahallissa. Hämmästelin rakennuksen ulkopuolella ajokuntoista Barkas-merkkistä autoa, DDR:ssä valmistettua minibussia. Niitä valmisti Robur-niminen yritys Zittaussa ja niitä näki ambulansseina ja poliisiautoina, mutta myös yksityiskäytössä. (Toisen Roburin valmistaman auton, LO:n, näin Bulgarian-matkallani. Tässä harvinaisessa versiossa oli jopa nosturi.
Sarjakuvafestivaaleilla näin vuonna 1970 Gillette Italyn julkaisemia esitteitä, joita oli myös suomeksi. Niissä oli panoraamoja mielenkiintoisista aiheista, kuten "Avaruuden tutkiminen" ("Elämme vuotta 2078. Ihminen hallitsee avaruutta ja laajentaa valtaansa" tai "Avaruusasema vaarassa".) Hauskaa oli, että panoraamoihin saattoi lisätä ihmisiä siirtokuvista raaputtamalla ja siten vaikuttaa siihen, miltä ne näyttivät. Ohjeessa sanottiin: "Kalkitos-siirtokuvat on uudenlainen, hauska leikki. Voit itse tehdä sellaisia seikkailuja kuin haluat. Tai voit naurattaa ystäviäsi hauskoilla tapahtumakuvauksilla. Kerro ystävillesi Kalkitos-siirtokuvista".
.
Koettuani täällä päivittäin paljon mukavia asioita päädyn helposti surulliseen vastapäätelmään: kuinka monesta hauskasta jäisin paitsi matkustamalla kotiin? Löysin yhä uusia syitä jäädä pysyvästi Helsinkiin, tarvitsisin vain talon ja puutarhan Munkkiniemestä, huvilan meren rannalta, kuten Didrichsenin huvila, asunnon 20. kerroksesta Merihaasta, josta olisi näkymä Itämerelle, satujen hirsimökin Seurasaaresta.Tai voisin rakentaa itselleni urbaanin asunnon tästä Hernesaaren ihanasta siilosta, joka olisi saanut Le Corbusier´n unelmoimaan.
Mutta käynnilläni Kiasmassa, missä minusta tuli Grayson Perry –fani hänen näyttelyssään, kasa kokoontaitettuja tuolia muistutti minua kohteliaasti siitä, että perhe odottaa minua kotona.
Suomennos: Marjukka Mäkelä
Kalustuksessa pidin eniten pukkisängystä, jossa Nurmi venytysharjoitustensa ansiosta kykeni nukkumaan. Sen rinnalla ei edes fakiirin naulavuode vaikuttaisi epämukavalta.
Turkulaisesta antiikkikaupasta löysin esineen, jollaista olen etsinyt jo vuosia: sokeripihdit painomekanismilla!
Kuvailin tällaista laitetta uusimmassa romaanissani "Zuckersand". Kirjan sankari muistelee kuinka hän lapsena kulutti aikaansa pitkäveteisillä kahvikutsuilla sokeripihtejä näpelöiden. Itse juon kahvini ilman sokeria enkä ole koskaan ostanut palasokeria, mutta voinhan ottaa sokeripihdit aina mukaani, kun saan kahvikutsun. Sitähän voisi ojentaa sokerinpalan kahvinjuojalle kuten ojennetaan tulta tupakoitsijalle.
Toisesta antiikkikaupasta olin ostamaisillani kukkakoristeisen kulhon, koska se oli, kuten minäkin, peräisin DDR:stä. Tarkalleen ottaen oli kyse torgaulaisesta kivitavarasta. Pidättäydyin kuitenkin ostamasta sitä, koska ajatus siitä, että tuo kulho koristaisi vielä jonkin aikaa jotain turkulaista hyllyä, tuntui minusta itse asiassa paljon hienommalta.
Samaan aikaan, kun Helsingissä rakennettiin esiteitä tämänvuotiseen Tough Viking -kisaan, tapasin kirjailijan ja juoksijan Karo Hämäläisen keskustellakseni hänen kanssaan hänen Paavo Nurmi –romaanistaan, joka on ilmestynyt tietenkin vain suomeksi (ilmeisesti lentävän suomalaisen salaisuuksia ei haluta paljastaa muille). Näytin hänelle valokuvaa berliiniläisen kuvanveistäjän Renée Sintenis veistoksesta vuodelta 1926. Hän oli luonut teoksen sen jälkeen, kun Otto Peltzer oli voittanut Nurmen Berliinissä maailmanennätysajalla. Aloimme välittömästi keskustella Nurmen juoksutyylistä, sillä Aaltosen kuulussa veistoksessa Nurmi juoksee jalan etuosa edellä ja Sintenisin veistoksessa kantapää edellä. Jos Nurmi olisi juossut niin kuin Sintenis hänet kuvasi, hänen uransa ei olisi kestänyt kauan, vaan hän olisi joutunut käymään ortopedillä eikä olisi koskaan kehittynyt niin nopeaksi.
Juoksemisen ohella minua kiinnosti Helsingissä arkkitehtuuri. Juoksin miltei päivittäin Merihaan läpin, sillä kaupunginosa kiehtoi minua. Merihaka on viime vuosisadan kaupunki-idean toteutuma: autoliikenne alatasossa, erilliset asuinalueet, jotka takasivat ilmaa, valoa ja vapaat näkymät kaikille asukkaille, tasakatto ja asiallista raakabetoniseinää, kauppojen rivistö arkadikäytävien varrella, pieniä aukioita (joilla kukaan ei valitettavasti viettänyt aikaansa, koska kaupunkiutopioiden suunnittelijat eivät onnistuneet luomaan urbaania atmosfääriä tyhjästä.)
Mieleeni muistui lapsuuteni DDR:ssä ja erityisesti Halle-Neustadt, jonka keskeiset kerrostalot ruotsalaiset rakentajat ovat toteuttaneet "hallelaisella monoliittirakennustavalla" (eli ruotsalaisten patentoimalla kokobetonirakentamistavalla). Käytännössä juuri samalla tavalla rakennettuja taloja näkee Tukholman keskustassa.
-
Merihaka1 -
Merihaka2 -
Merihaka3 -
Halle_Neustadt1 -
Halle_Neustadt2 -
Wer bei der Arbeit pfeift...
Toisenlaista utopiaa asumisesta edusti Didrichsenin taidemuseon talo, missä näin Svenskt Tenn -näyttelyn ja olisin heti halunnut muuttaa taloon asumaan. Säteilevässä auringonpaisteessa laskeuduin puutarhan portaita meren rantaan ja laiturille, jolta laskeutuivat portaat veteen. Kuvittelin millaista olisi asua täällä ja aloittaa päivät aamu-uinnilla. Kirjoittaisinko parempia kirjoja? Kun sitten vesihiihtäjää vetävä pikavene pöristeli kovaäänisesti ohitse, se tuntui minusta jopa vähäsen lohdulliselta. Minulla ei ole sittenkään syytä kateuteen, sillä kuinka traagista olisikaan, jos olisin laittanut itselleni moisen paratiisin ja vesihiihtäjät vilistelisivät kaiken aikaa ikkunani ohitse.
Tietenkin kävin Munkkiniemessä ja tutustuin Alvar Aallon studioon ja asuntoon. Tällaisissa tiloissa sitä tuntee kuinka hermo lepää, kun rumuudella ei ole minkäänlaista osaa ympäristössä. Kotona työskentely voi olla vaikeaa silloin, kun muu perhe ei ole lomalla. Aalto on ratkaissut ongelman siirrettävän portaan avulla. Liukuoven takaa avautuva työhuone näyttää olohuoneesta katsottuna kuin laatikkomaiselta näyttämöltä, jolla on tarkoitus tehdä vaikutus asiakkaaseen. Työskentelytilaan mentäessä käytetään porrasta, jonka voi siirtää sitten pois ja erottaa siten kaksi tilaa huomaamattomasti, mutta selvästi.
Arkkitehtuuriekskursioitteni kohokohta oli sittenkin Tapiola, sen elegantti kulttuurikeskus, asuintalot metsän keskellä, koruttomuudessaan brutaali kirkko ja suihkulähteet kaupunginosan keskellä. Modernismi näyttäytyy täällä harvinaislaatuisena hilpeänä eleganssina. Viimeistään nyt oli Suomi-euforiani kasvanut sellaisiin mittoihin, että olisin halunnut muuttaa maahan muitta mutkitta (myös opetellakseni suomea ja pystyäkseni lukemaan niitä kirjoja Nurmen harjoittelumenetelmistä). Suuret vaahtokakut liikehtivät vesialtaassa kuin vain odottaen runoilijaa, joka kirjoittaisi runon tuosta näkymästä.
Toisen runon olisi voinut kirjoittaa tästä ilman täyttämästä pussista, joka pisti esiin kellarin ikkunasta Helsingin keskustassa.
Tässä tervehdys kollegalleni David Wagnerille, joka on kirjoittanut romaanin ostosten tekemisestä ruokakaupassa ("Vier Äpfel"). Kuva esittää hedelmä- ja vihannesvaakaa Ympyrätalon S-Marketissa. Mikähän numero banaaneilla on? Ilman että käy katsomassa hyllyn pielestä, voi nappulan likaisuudesta päätellä, että numero on 121 – sitä käytetään kaikkein eniten. (Meillä banaanin löytää aina vasemmasta ylänurkasta ykkösen kohdalta, joten sitä ei tarvitse kauaa etsiskellä.)
Yhtenä viikonloppuna oli sarjakuvafestivaaleilla Suvilahden Kattilahallissa. Hämmästelin rakennuksen ulkopuolella ajokuntoista Barkas-merkkistä autoa, DDR:ssä valmistettua minibussia. Niitä valmisti Robur-niminen yritys Zittaussa ja niitä näki ambulansseina ja poliisiautoina, mutta myös yksityiskäytössä. (Toisen Roburin valmistaman auton, LO:n, näin Bulgarian-matkallani. Tässä harvinaisessa versiossa oli jopa nosturi.
Sarjakuvafestivaaleilla näin vuonna 1970 Gillette Italyn julkaisemia esitteitä, joita oli myös suomeksi. Niissä oli panoraamoja mielenkiintoisista aiheista, kuten "Avaruuden tutkiminen" ("Elämme vuotta 2078. Ihminen hallitsee avaruutta ja laajentaa valtaansa" tai "Avaruusasema vaarassa".) Hauskaa oli, että panoraamoihin saattoi lisätä ihmisiä siirtokuvista raaputtamalla ja siten vaikuttaa siihen, miltä ne näyttivät. Ohjeessa sanottiin: "Kalkitos-siirtokuvat on uudenlainen, hauska leikki. Voit itse tehdä sellaisia seikkailuja kuin haluat. Tai voit naurattaa ystäviäsi hauskoilla tapahtumakuvauksilla. Kerro ystävillesi Kalkitos-siirtokuvista".
.
-
Barkas -
Raketen -
Raumstation
Mutta käynnilläni Kiasmassa, missä minusta tuli Grayson Perry –fani hänen näyttelyssään, kasa kokoontaitettuja tuolia muistutti minua kohteliaasti siitä, että perhe odottaa minua kotona.
Suomennos: Marjukka Mäkelä